Oona Rokkila, 14 v

“Älä ikinä petä sitä”, oli isoäitini ohjeistanut ojentaessaan minulle mustareunuksisen, kauniin peilin. Ja minä nyökyttelin päätäni, nyökyttelin vaikka kuinka paljon, vaikka en minä silloin noiden sanojen merkitystä ymmärtänyt.

Joka ikinen aamu. Joka ikinen. Juuri kun kaikki oli valmista, juuri kun reppu oli jo heitetty selkääni, minä vilkaisin peiliin. Sen reunat olivat puuta, mustaksi maalattua ja kuvioitua. Osa kuvioista oli päällystetty kullalla, kauniisti ja ohuelti. Suuri peili nojasi seinääni vasten, ja näytti kuvani. Vaaleanruskeat hiukseni laskeutuivat kiharina ja hieman sotkuisina olkapäilleni, ja syvänruskeissa silmissäni vilahti ilo, kun hymyilin itsekseni. Tämä aamu ei poikennut muista, ja hyvä niin. Näin oli hyvä, olin kaikin puolin onnellinen. Elämäni oli tavallista, ei kovin tapahtumarikasta, mutta aivan sopivaa minulle. Olin tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni. Pidin itseäni kauniina. Kaikki eivät ajatelleet samoin, näppyläiset ja epäsymmetriset kasvoni eivät olleet monen mieleen. Ajattelin kuitenkin, että kaikissa ja kaikessa oli aina jotakin kaunista

Maailmassa, jossa jokainen pelkäsi olla oma itsensä ja uskoa itseensä, oli minunlaisten ihmisten vaikea olla. Meidän, jotka tunnistimme oman kauneutemme ja uskoimme siihen. Meidän, jotka emme ymmärtäneet muiden epävarmuuksia, jotka näimme vain asioiden ja ihmisten hyvät puolet. Meistä tuntui, kuin olisi väärin tietää olevansa kaunis ja tuntea rohkeutensa. Meistä tuntui, että se olisi itserakkautta. Vaikka lopulta se itsevarmuus ja -tietoisuus oli kaunista, ja osa meitä.

Toisinaan minusta tuntui, kuin peili olisi osa minua, jollain kierolla ja hieman pelottavalla tavalla. Aluksi ajattelin sen olevan peilikuvani, johon tunsin yhteyttä. Tunsin oman kehoni ja omat kasvoni, pystyin yhdistämään käsieni vahvuuden jousen kannatteluun, silmieni tarkkuuden nuolen ampumiseen. Mutta ei, se olisi liian yksinkertaista, minä tunsin jotakin erilaista. Se tuntui katselevan minua. Vain se yksi ja tietty. Kävelin eteisen peilin ohi, näin oman kuvani. Kävelin huoneeni mustareunaisen peilin ohi, näin itseni. Kokonaan, kuin osana peiliä. Kuin olisin se. Kuin olisin peili? Niin, juuri sen järjettömyyden takia asian ajattelu ei ottanut isoa roolia arjessani.

Äitini huuto sotkeutui sekavaan uneen, jossa harhailin pimeässä metsässä, vailla tietä ulos. Heräsin vasta, kun tämä koputti oveeni, hoputti nousemaan ylös. Väsymys oli poissa sillä sekunnilla, kun vilkaisin kelloa. 7.55. En minä ollut sellainen ihminen, joka nukkui herätyksensä ohi, myöhästyi koulusta. Olin hyvä oppilas. Juuri siksi en ajatellut peiliin katsomisen olevan tällaisen kiireen aikana olennaista. En silloin tiennyt sen pienen virheen, jota en silloin virheeksi edes tunnistanut, koituvan kohtalokseni.

Puuskahtaen suljin oven takanani, kiireisen aamun ja koulupäivän paino harteillani. Olin väsynyt, ja toivoin pääseväni rauhassa huoneeseeni lepäämään. Painavaa reppua mukanani raahaten kipusin portaat yläkertaan ja huoneeni ovelle. Vanha, puinen ovi narahti kun avasin sen. Astuin sisään huoneeseeni, ja katseeni kiinnittyi heti seinään nojaavaan peiliin. Reppu tipahti olaltani, aiheuttaen puulattialle tippuessaan kovaäänisen tömähdyksen.

Askel kerrallaan kävelin huoneeni poikki peilin luo. Pystyin melkein näkemään, tuntemaan, kuinka se virnuili tietäessään, miten hyvin olin sen hallinnassa. Jos olisin halunnutkin, en varmaan olisi saanut katsettani irti siitä. Koko huone tuntui hämärältä, vaikka aurinko paistoi suoraan ikkunasta sisään. Sen valo tuntui katoavan, imeytyvän peiliin. Niin kuin minäkin, vähitellen, askel askeleelta. Seisoin peilin edessä, katsoin sitä, enkä nähnyt omaa kuvaani siitä. Peili oli musta. Eikä vain musta, ei vain musta kangas peilipinnan päällä, vaan musta tyhjyys. Ehkä, jos kokeilisin, käteni saattaisi mennä siitä läpi. Kuin musta aukko, se tuntui imevän kaiken ympäriltään. Kuinka se minua hallitsikaan, enkä minä enää tuntenutkaan itseäni. Ehkä jos kokeilisin…

Ja kun sormeni kosketti mustaa tyhjyyttä, tulin viimein kokonaan osaksi sitä.

Tiesin missä olin jo ennen kuin avasin silmäni. Tiesin myös, että tämä maailma ei ollut oikea, vaan jonkun, pikemminkin jonkin, luoma. Mutta kuinka se tuntuikin todelta, kuinka sen olemassa olemattomuuteen pitikään keskittyä, että ei vain unohtanut. Pystyin tuntemaan allani kiemurtelevat juuret, kuulemaan puiden hiljaisen suhinan ja aistimaan pimeyden ympärilläni. Metsä. Voi, kuinka se muistuttikaan uneni metsää. Voisiko se? Niinkö kova peilin ote minusta oli, ei kai? Mieleni harhaili kuin eksynyt lapsi metsässä. Mutta olin rohkea, olin aina ollut. Joten kun nousin ylös, leukani oli pystyssä, silmäni tarkkaavaiset ja käteni vahvat. Itsensä tuntemiseen kuuluu myös omien heikkouksien tunteminen, niiden tiedostaminen. Omien pelkojen. Pimeän pelko. Lähdin kävelemään pitkin neulasmattoa, tietämättä päämäärääni.

Ja lopulta minä kuitenkin tiesin päämääräni. Jotenkin minä tiesin, missä metsän laita oli. Ja tiesin, että minun piti päästä pois sen luota, metsän keskustaan. Kävellessäni näin välähdyksiä jostakin tummapukuisesta. Tuon puun takana, ja nyt tuolla edempänä… Vai oliko se sittenkään mitään? Leukani pysyi ylhäällä, en antautunut pelon käsiin. Metsä näytti pysyvän koko ajan samanlaisena, koko ajan yhtä pimeänä ja synkkänä, vaikka koko ajan minä ohitin puita, tallasin maata ja kävelin päättäväisesti eteenpäin. Aikaa tuntui kuluneen jo kauan. Halusin juosta, mutta tunsin sen katselevan minua ja vastustin pakenemisen halua, en aikonut näyttää epävarmalta. Minä olin
rohkea. Kun lopulta näin peilin puiden muodostaman ympyrän keskellä, tunsin hetkellistä helpotusta, joka kuitenkin väistyi, kun tajusin, että ehkä juuri sitä peili halusi. Sitä, että luulisin sen olevan pakopaikka, että ajattelisin sen olevan turvani tältä pelottavalta maailmalta. Kun kävelin nyt normaalisti kuvaa heijastavan peilin luo, tiesin, että tämä oli vasta alkua. Seisoessani peilin edessä, katsellessani omakuvaani, näin silmistäni heijastuvan epävarmuuden. Karistin sen pois. Minä tunsin itseni, minä olin rohkea.

Ja jälleen minä tiesin missä olin. Vaikka mikä se edes oli, missä minä olin? Minä tunsin sen, mutta samaan aikaan se oli niin vieras. Maailma tuntui rajalliselta. Ei ollut muuta kuin kivilattia. Nousin ylös, katselin ympärilleni. Kivilattia, ei muuta. Vaikka kuinka yritin tihrustaa horisonttia, siellä ei näkynyt muuta kuin pimeyttä, kuin maailma loppuisi siihen. Kävelin eteenpäin, tiesin, mihin kävellä. Ja vähitellen kaiken sen tyhjyyden keskellä alkoi näkyä hahmoja. Kuin ihmisiä, mutta kaikilla huput päässä, ja kaikki kasvottomia. Kasvojen tilalla sama, jo tutuksi tullut tyhjyys. Ja kaikki selkeissä ryhmissä, piireissä. Piirien väliin muodostui käytävä. Piireistä kuului supinaa, puhetta, jota en kuitenkaan saanut kasattua lauseiksi, kuin en tuntisi koko kieltä, vaikka tiesin puhuvani itse sitä täysin samaa. Piireistä sinkoili minun suuntaani katseita, ilkkuvia ja arvostelevia. Näin ja tunsin katseet itsessäni, vaikka niitä minulle heittelevät henkilöt olivat kasvottomia. Kävelin eteenpäin. Olin rohkea, leuka pystyssä. Pystyin kuitenkin tuntemaan, kuinka yksin olin. Vain minä ainoana olin ilman piiriä, jossa olla. Joka ikisellä muulla oli joku, jolle puhua. Piireistä kuului naurua. En ollut varma, nauroivatko ne minulle. Tiesin vain, kuinka yksin minä olin. Ulkopuolelle jäämisen ja yksinäisyyden pelko. Peili tosiaan tunsi minut hyvin. Mutta ei, minä olin rohkea, ja kun piirit jäivät taakseni ja näin peilin tyhjyyden keskellä, leukani oli yhä pystyssä. Kuitenkin, kun seisoin peilin edessä, näin silmistäni kuvastuvan säikähdyksen. Vain hetken ajan.

Ja taas. Taas minut oli heitetty kuin nukke uuteen maailmaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kuin edellinen, tämä ei ollut rajallinen ja pieni, tyhjä. Tämä oli sen vastakohta, valtava, monimutkainen ja pelottava. Olin lammen rannalla. Takanani avautui suuri niitty täynnä erivärisiä ja –laisia kukkia. Taivas oli pilvinen, tunnelma synkkä. Lammen pinta oli tyyni, täysin tyyni. Ja musta. Tyhjän musta. Tutun musta. Sen pinnalla leijui sumua, ohutta ja harmaata. Vastarannalla oli metsä, ja vaikken nähnyt muuta kuin sen reunan, minä tiesin, kuinka valtava se oli. Tunsin, kuinka helppo sinne olisi eksyä. Lammen vastarannalla, aivan veden tuntumassa, oli hieman erillään muista puista suuri tammi. Sen vahvat oksat kohosivat korkealle ja kaartuivat eri suuntiin. Matalimmat niistä miltei koskettivat veden pintaa, olivat ihan lähellä sitä, mutta ei kuitenkaan. Lammen pinta oli koskematon. Ja yhdestä, rantaviivaa myötäilevästä, paksusta ja korkeasta oksasta riippui jotakin. Pieni, puinen keinu riippui oksan varassa. Ja pienessä keinussa istui pieni poika. Kaiken niin suuren keskellä. Yksin, ilman paikkaa, johon mennä. Hylätyksi tulemisen pelko.

Tiesin, että minun tulisi kävellä metsän reunaan, eksyneen ja hylätyn pojan luo, aivan sen luo, mutta se teki kovin kipeää. Pystyin tuntemaan pojan surun, epätoivon, hänen pelkonsa ja hänen toivottomuutensa. Ja kaiken sen läpi tiesin, etten minä voisi auttaa häntä, muuttaa asioita paremmaksi, sillä kaikki oli jo tapahtunut. Ja minä pelkäsin. Hetken ajan, tässä vieraassa, miltei kauhuelokuvamaisessa paikassa minä pelkäsin. Mutta itsevarmuuteni oli kauan kerättyä, enkä minä aikonut murtua. Joten minä kävelin. Lampi ei ollut iso, mutta kun kävelin sen reunaa myöten, se tuntui suurenevan. Märkä ruoho kasteli kenkäni ja minun oli kylmä. Ja nyt, hetken käveltyäni, minä pystyin kuulemaan pojan itkun. Hiljaisen, lohduttoman nyyhkytyksen. Ja mitä lähemmäksi minä kävelin, sitä selkeämmin minä tunsin hänen kipunsa, hänen hylätyn olonsa. Ja sitä hän olikin. Hylätty, eksynyt poika. Yhtä eksynyt kuin minun mieleni. Ja niin minä silti yhä kävelin, ja lopulta, kaiken sen kävelemisen jälkeen olin perillä. Vastarannalta oli näyttänyt siltä, tai ehkä olin vain olettanut niin, että poika olisi ollut myös kasvoton, kuten ne muutkin. Mutta ei. Nyt, kun seisoin vain muutaman metrin päässä hänestä, näin hänen kasvonsa. Ne olivat kauniit, kauniimmat kuin mitkään kasvot ikinä. Korkeat poskipäät, pyöreä nenä, pieni, mutruinen suu ja silmät, jotka kauniina päivänä olisivat loistaneet kuin kaksi pientä tähteä. Mutta hänen elämässään ei enää tulisi kaunista päivää. Ja sen ajatteleminen sattui. Näin lähellä minä tunsin niin selkeästi, kuinka suuri tämä maailma oli, ja kuinka pieni ja avuton hän siinä oli. Ja hän katsoi minua suoraan silmiin. Kuinka olisinkaan halunnut ottaa hänet syliini, kertoa huolehtivani hänestä, mutta tiesin, etten minä voinut. Ja siinä minä tajusin, että olin hetkellisesti antanut periksi. Hetkellisesti olin unohtanut, että tämä oli peilin maailma, ei tätä ollut oikeasti. Oliko tuota pientä, avutonta poikaakaan oikeasti? Mutta jos olinkin osa peiliä, oliko tämä silloin osa minua, tämäkin valtava maailma? Pääni tuntui halkeavan, kun kävelin tammen ohi, sen takana olevan peilin eteen. Ja silmäni näyttivät eksyneiltä.

Tällä kertaa en tiennyt, missä olin. Mutta tiesin, kenen kanssa. Näin hänen kasvonsa, niin todella tutut kasvonsa. Tiesin, tunsin, kuinka paljon rakastin häntä. Mutta miten? En minä millään voinut tuntea häntä, mutta pystyin miltei kertomaan mitä hän tunsi vain katsomalla hänen ruskeisiin silmiinsä. Niin hyvin minä hänet tunsin. Tiesin historiamme, tiesin, mitä olimme kokeneet yhdessä. Ja se oli niin hassua, niin omituista. Ja niin pelottavaa, sillä tuo edessäni niin varmana seisova henkilö oli täydellinen. Hänen kasvonsa olivat kuin silkkiä, varovasti ja hellin käsin kootut. Hänen pieninkin hymynsä ylettyi kauniisiin silmiin asti, ja hänen kätensä olivat vahvat mutta kovin varovaiset, kun hän otti omista käsistäni kiinni. Hän oli ystävällinen, minä tiesin sen, muistin sen. Tiesin kaiken, mitä hän oli vuokseni tehnyt. Miten hän oli aina auttanut minua, milloin tahansa, kun olin vain pyytänyt. Tiesin, kuinka kiltisti hän puhui minulle, kuinka hän kunnioitti minua. Ja kaiken tuon edessä seisoin vain minä. Vain minä. Miten tuo, noin täydellinen henkilö voisi ikinä rakastaa minua? Vaikka kyllä minä tiesin hänen rakastavan, mutta kuinka minä pelkäsinkään, että se kaikki oli vain valetta. Sillä hän ansaitsisi jonkun niin kovin paljon paremman. Pelko siitä, ettei ole rakkauden arvoinen.

Ja se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun ajattelin, etten ole tarpeeksi, tuon henkilön edessä seisoessani. Sillä olin aina ajatellut, että olen tarpeeksi sellaisena kuin olen, mutta nyt en ollut siitä enää niin varma. Olin aina ajatellut olevani tarpeeksi, olevani kaunis omana itsenäni. Tässä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin me. Hän oli tarpeeksi tähän maailmaan, hän piti käsistäni kiinni kevyin ottein, katsoi minua silmiin ja hymyili. Ja kaikki se riitti tekemään minut epävarmaksi hänen täydellisyytensä edessä. En voinut paeta häntä minnekään. Enkä olisi halunnutkaan, se tässä pelottavinta olikin. Hän irrotti käsistäni, ja jalkani kuljettivat minut peilin luokse, joka oli aivan muutaman metrin päässä takanamme. Jalkani eivät olleet väsyneet, toisin kuin aiemmilla kerroilla, kun seisoin peilin edessä. En ollut matkan uuvuttama, vaan kokemuksieni uuvuttama. Mieleni oli väsynyt tähän, ja peili paljasti silmissäni näkyvän epävarmuuden. Silti, yhä edelleen, leukani oli pystyssä.

Ja niin yhä seuraavassa maailmassa leukani oli pystyssä, kun nousin seisomaan. Metsä, jälleen metsä. Mutta erilainen. Tunsin, että tällä kertaa metsä ei ollut maailman pääroolissa, oli jotakin muuta. Jokin muu matka tai tehtävä minulle suoritettavaksi ja koettavaksi. Ja sitähän tämä olikin, vain kokemuksia maailmoissa, joita ei edes oikeasti ollut olemassa. Mutta miten sitten oli mahdollista, että itsevarmuuteni tuntui hieman murentuneen näiden kokemusten myötä? Mutta ei, edelleen ei, edelleen olin rohkea, minun oli pakko olla. En antanut näiden kokemusten kaataa minua. Ja tämä ajatus vahvistui entisestään, kun seisomaan noustessani näin maalitaulun ja jousen makaavan maassa vähän matkan päässä minusta. Tässä minä olin hyvä.

Maassa oli punainen nauha, ja siitä arviolta 50 metriä eteenpäin oli maalitaulu. Perinteisen punavalkoinen, keskellä pieni punainen piste. Koko tuolla matkalla oli kasvottomia ihmisiä, jotka muodostivat väliinsä käytävän, josta nuoleni oli määrä lentää kaikkien katsoessa. Nostin jousen ja nuolen maasta. Vain yksi nuoli, mutta tiesin sen olevan minulle tarpeeksi. Se olisi vaativaa, mutta kokemukseni ja taitoni riitti tähän oikein hyvin. Tunsin kuitenkin pientä jännitystä kävellessäni punaisen nauhan eteen. Viritin jousen kaikkien katsoessa. Suljin toisen silmäni kaikkien katsoessa. Hengitin syvään kaikkien katsoessa. Kuulin oman sydämeni tykytyksen, en mitään muuta. Joka ikinen kasvoton ihminen katsoi minua aivan hipihiljaa. Uskoin itseeni kaikkien katsoessa. Ammuin kaikkien katsoessa. Epäonnistuin kaikkien katsoessa.

Kaiken sen varmuuden ja jousen pitkästä aikaa näkemisen tuoman ilon jälkeen minuun iski epävarmuuden aalto. Muistin kaikki ne muut maailmat, kaiken niiden tuoman kivun. Ne olivat vain maailmoja, olinko sittenkään rohkea? Olinko antanut periksi, jos kerta tunsin kipua, vaikka tätä kaikkea ei edes ollut olemassa? Se ajatus kesti vain sekunnin, mutta se yksi sekunti osui juuri väärään kohtaan. Juuri siihen, kun olin ampumassa. Yksi sentti vasemmalle, ja epäonnistuin. Tiesin sen heti, kun nuoli lähti matkaan. Näin pitkää matkaa ampuessa yksi sentti oli jo paljon. Ja niin minä epäonnistuin kaikkien katsoessa. Ja kaiken sen varmuuden jälkeen se tuntui aivan kamalalle. Epäonnistumisen pelko.

Tunsin joka ikisen kasvottoman ihmisen katseen ihollani polttavana ja pelottavana, syyttävänä ja pilkkaavana. Ja hetken ajan se kaikki oli aivan liikaa. Niin rohkea kuin olinkin, niin itsevarma kuin olinkin, niin se kaikki oli hetken aivan liikaa. Halusin luovuttaa, halusin antaa jalkojen pettää altani, jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Mutta ei, yhä edelleen löysin vahvuuteni ja muistutin itseäni siitä, etten voisi antaa yhden peilin tuhota itseäni. En ikinä. Joten niin minä taas nousin ylös, kävelin peilin eteen ja kohtasin omat, itkuiset ja väsyneet silmäni peilistä.

Metsä. Taas jälleen kerran metsä. Hetken harkitsin, jäisinkö maahan makaamaan, antaisin ajan viedä minut sitten, kun niin haluaisi. Mutta kuitenkin nousin ylös. Se oli metsä, mutta se tuntui jollakin oudolla tavalla tyhjältä. Taakse katsoessani peili oli kadonnut ja näin pelkkää mustaa tyhjyyttä. Sinne ei olisi menemistä, joten minun oli määrä kulkea eteenpäin tässä metsässä. Ja niin minä tein. Ja vain hetken aikaa kului, kun näin peilin. Nytkö jo? Mitään ei ollut tapahtunut. Koin hetkellistä, lapsellisen toiveikasta helpotusta ja iloa ajatellessani, että ehkä tämä oli viimeinen maailma, kun mitään ei kerta ollut tapahtunut. Mutta en ehtinyt ottaa kuin pari reipasta askelta, kun näin toisen peilin. Pari askelta, kolmas peili. Ne muodostivat metsän seassa mutkittelevan käytävän. Joka toinen peili oikealla, joka toinen peili vasemmalla. Säännöllisin välimatkoin, muutaman metrin päässä toisistaan. Saavuin ensimmäisen peilin luo. Oman peilikuvan pelko.

Näin ihmisen, jolla oli sotkuinen tukka ja väsyneet silmät. Kävelin vähän matkaa eteenpäin, kolmannen peilin luo. Tuon ihmisen kulmakarvat olivat paksut ja epäsiistit. Viidennen peilin luo. Tuolla ihmisellä oli myös kalpeat huulet. Kävelin eteenpäin, meinasin kompastua maassa makaavaan, hieman nyrkkiäni pienempään kiveen. Kahdeksannen peilin luo. Tuon ihmisen nenä oli hieman hassun muotoinen. Kymmenennen peilin luo. Tuon ihmisen silmänaluset olivat tummat, silmät tylsät. Hieman eteenpäin, vaikka olin väsynyt. Kahdennentoista peilin luo. Tuolla ihmisellä oli pyöreät, roikkuvat posket. Viidennentoista peilin luo. Tuon ihmisen iho oli näppyläinen ja ällöttävän näköinen. Eteenpäin, päätäni särki. Seitsemännentoista peilin luo. Tuon ihmisen kaula oli lyhyt, naama oudon muotoinen. Peilien metsään muodostaman käytävän päädyssä oli oikea peili. Se odotti minua. Minä en sitä, mutta silti kävelin sen luo. Kahdeskymmenes peili. Tuo ihminen ei ollut kaunis. Tuon ihmisen silmistä kuvastui pelko. Ja tuo ihminen olin minä.

Siinä metsässä, peilin edessä seisoessani suljin väsyneet, tylsät silmäni. Kuvittelin itseni kotiin. Huoneeseeni. Lauantai-aamu. Nousin sängystä, pyyhin rähmät silmistäni ja haukottelin. Kävelin peilin eteen. Hiukseni olivat auki, hipoivat olkapäitäni. Kasvoni olivat meikittömät ja unen tahrimat. Päälläni oli vaaleansiniset, hieman pieneksi käyneet pyjamat. Ja minä olin kaunis. Siinä niin, juuri heränneenä, kaikkine epätäydellisyyksieni minä olin kaunis. Vaikken olisi jonkun muun mielestä ollutkaan, niin minä en keskittynyt huonoihin puoliini. Avasin silmäni, eikä enää ollutkaan lauantaiaamu.

Ei, tuo ihminen, tuossa peilissä, edessäni, ei ollut minä. Se oli peilin luoma versio minusta, joka toi kaikki huonoimmat piirteeni esille. Eikä ne piirteet olleet ominta minua, minä olin hymyni, nauruni ja silmieni loiste. Minä olin vahvuuteni, rohkeuteni ja ylpeyteni, jonka olin aina kantanut mukanani, mihin ikinä kuljinkin. Jonka oli vaivalla kerännyt ja kasannut joka ikisen vastoinkäymisen, ja joka ikisen maailman jälkeen uudelleen. Minä olin vahva, minä en ollut osa tuota peiliä. En ollut, en ollut, en ollut. En suostunut olemaan, en ikinä suostuisi. Näiden maailmojen tarkoitus oli vain ja ainoastaan tuhota minut hiljalleen, vähitellen ja kivuliaasti. Alussa ne toivat vähitellen esiin heikkouteni, saivat minut uskomaan niiden vääryyteen, merkityksettömyyteen. Sitten ne alkoivat hiljalleen luoda minulle lisää heikkouksia. En minä pelännyt epäonnistumista, enkä minä etenkään pelännyt omaa peilikuvaani. Mutta niin ne saivat minut uskomaan. Eikä se ollut ollut kovin kaukana, että niin olisi oikeasti käynyt, että peili ja sen luomat maailmat olisivat saaneet minut murtumaan. Mutta ei, leukani oli yhä pystyssä.

Luulin aina, että peilien oli tarkoitus kertoa totuus. Kuitenkin tämä yksi kiero peili opetti minulle, että vain minä voin tietää oman totuuteni, tuntea itseni. Ei peilikuvani, ei se, miltä muiden silmissä näytän. Se ei kerro arvoani, vaan se, mitä itse itsessäni näen.

Kävelin takaisinpäin, sinne, missä muistin kompastuneeni kiveen. Hymyilin sen nähdessäni. Noukin sen käteeni, ja kävelin takaisin oikean, alkuperäisen peilin luo. Olin kuulevinani viulun soittoa jostakin kaukaa, kun kohotin kiveä pitelevän käteni ilmaan. Tunnistin kappaleen. Se oli soinut viimeisimmässä jousiammuntakilpailussa suoritukseni aikana. Se oli hieno kappale, pidin siitä. Hymyillen mietin kaikkia niitä muistoja, joita se toi mieleeni.

Tiesin, mitä olin tekemässä, olin siitä täysin tietoinen. Tiesin myös, että se oli oikea ratkaisu. Peilikuvani oli nyt normaali, sellainen kuin sen kuuluikin olla. Silmistäni kuvastui ylpeys ja varmuus. Tunsin oloni vahvaksi ja itsevarmaksi. Hengitin syvään. Paiskasin kiven peiliä päin kaikella sillä voimalla, jonka ikinä vain pystyin itsestäni löytämään. Peili murskautui tuhansiksi ja tuhansiksi paloiksi, ja sillä samalla hetkellä myös minun elämäni päättyi. Olin ollut osa peiliä, mutta en suostunut sen tahtoon, en suostunut olemaan jotakin niin tuhoavaa mutta samalla niin tuhottavissa olevaa. Vaikutin omaan kohtalooni, ja vaikka kuolinkin täällä, pimeässä metsässä, minä kuolin ylpeänä.

Vilina, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Valtavan asteroidin iskeydyttyä maahan yli 300 vuotta sitten, maapallo suistui kiertoradaltaan. Äkillisen ilmastonmuutoksen takia monet tuhannet eläinlajit kuolivat sukuputtoon. Asteroidin iskeytyminen maahan oli kuitenkin osattu ennustaa kymmeniä vuosia ennen sen iskeytymistä maahan, ja tilanteeseen oli varauduttu. Edistyneen teknologian avulla merten alle oli rakennettu mahdollisuus elää. Ympäri Atlantin valtamerta sekä Tyyntä valtamerta meni valtavan pitkiä tunneleita, joita pitkin ihmisiä ja eläimiä alettiin viedä turvaan. Myös esi-isäni ja esi-äitini kuuluivat näihin ihmisiin. Tämän tarinan olen kuullut vanhemmiltani, jotka kuulivat sen vanhemmiltaan ja niin edelleen.  

Nyt olen täällä, alueen A rajalla. Pakenin pois perheeni ja vanhempieni luota. Meillä oli taas yksi valtava riita, ja nyt sain tarpeekseni. Olen jo 15 vuotta vanha, ja selviän hyvin itsekseni. En tarvitse muita ihmisiä komentelemaan ja määräilemään minun tekemisiäni. Alan letittää pitkiä vaaleita hiuksiani. Äitini sanoi, että teen niin aina, kun olen hermostunut. Ehkä minä tosiaan olenkin hermostunut. Asumme C alueella, joka on asutusalue kaikkein lähimpänä merenrantaa. B ja A alue ovat autioita, sillä ne ovat liian vaarallisia asumiseen. Ne ovat nimittäin käytännössä merenrannalla. Täällä ei ole muuta kuin kovaa maata, ja muutama istutettu puu siellä täällä. Kävelen seinän viertä, jonka toisella puolella on jotain. Luultavasti vain pimeää, olemmehan me avaruudessa, kaukana tähdistä ja Linnunrata-galaksista.  

Alkaa tulla pimeää. Täällä meren alla on kirkkaat lämpölamput, jotka himmenevät aina yön ajaksi. Olen kuullut, että silloin satoja vuosia sitten oli aurinko, iso keltainen tulipallo, joka valaisi ja lämmitti koko maailmaa. En tiedä paljoa muuta maanpäällisestä elämästä. Kouluissa vain historian tunneilla puhutaan siitä. Opettajamme aina selittää myös jotain kirkkaista väreistä, kuten punaisesta, keltaisesta ja sinisestä. En osaa oikein kuvitella niitä. Täällä missä asun kaikki on mielestäni kaunista, ei mitään värejä tarvita. Hetken päästä viimeinenkin lamppu sammuu. On säkkipimeää. Yleensä olen nukkumassa tähän aikaan, ja minua alkaakin jo väsyttää. Istahdan maalle ja nojaan seinää vasten. Tai yritän nojata, mutta seinä kaatuu, ja minä kaadun mukana. Lyön pääni kovaan maahan, ja menetän tajuntani.  

Kun herään, tunnen olevani jonkin pehmeän alustan päällä makoilemassa. Avaan varovasti silmäni, ja hämmästyn. Yläpuolellani on jotain ihmeellistä, käsittämättömän kaunista. Se hehkuu valoa, josta tulee mieleeni kukat, joita kutsutaan auringonkukiksi. Mutta se on paljon kirkkaampaa, ja tajuan. Se on väri, keltainen väri. Tuijotan sitä lumoutuneena, ja säpsähdän, kun kuulen äänen sanovan: ”Hei,  tule tänne, hän on hereillä”.

Katson äänen suuntaan, ja näen naisen, joka katsoo minua huoneen laidalta. “Hei, minä olen Anne”, hän sanoo.

“Hei”, minä vastaan, vieläkin kykenemättömänä sanomaan mitään muuta.

Hetken päästä huoneeseen tulee mies. “Mikä sinun nimesi on?”, hän kysyy minulta.

“Olen Oona”, kerron heille. “Missä minä olen?” saan kysyttyä.

“Olet nyt maanpinnalla, missä kaikki ihmiset asuivat 300 vuotta sitten”, Anne kertoo.

“Mutta se asteroidihan iskeytyi tänne maanpinnalle, miten täällä on vielä elämää?” kysyn ihmeissäni.

“Niin, no se on vähän monimutkainen asia. Se asteroidi ei loppujen lopuksi iskeytynytkään maahan, vaikka niin oli ennustettu”, Anne selittää.

“Mutta eikös sen pitänyt olla täysin varmaa, että niin käy?” kysyn heiltä hämmästyneenä.

“Laskelmoinneissa voi tapahtua virheitä” Anne vastaa minulle. “Mutta sinun pitäisi nyt nukkua, sillä sait aika pahan iskun päähäsi kun kaaduit”, hän jatkaa, ja he poistuvat huoneesta, ja jään yksin huoneeseen.  

En millään saa unta. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että asteroidi ei osunutkaan maahan. Kolmesataa vuotta ihmiset olivat joutuneet elämään meren alla synkässä maailmassa, kun he olisivat voineet nauttia elämästä täällä maan päällä. Olen vaipumassa uneen, kun kuulen käytävästä puhetta. Kuulen aikaisemmin huoneessa olleiden Annen ja miehen juttelevan.

“Mutta Paul, me emme voi säästää häntä, hän on liian vaarallinen. Jos hän saa tietää meidän olevan androideja, koko suunnitelma menee pieleen. Ylemmän tason ohjeen mukaan meidän pitää räjäyttää vedenalainen maailma jo tänään, jotta saamme tämänkin planeetan kokonaan haltuumme”, Anne sanoo.

“Hyvä on”, kuulen miehen, jonka nimi on ilmeisesti Paul, myöntyvän. “Hoitele sinä hänet, minä valmistelen meidän avaruusaluksemme lähtökuntoon”, Paul jatkaa.

Aivoillani kestää hetki tajuta, mitä he juuri sanoivat. Ehdin juuri ja juuri sulkea silmäni ja esittää nukkuvaa, kun Anne tulee huoneeseen. Kuulen hänen askelten lähestyvän, mutta juuri silloin hänen puhelimensa alkaa soida. Näen luomieni raosta, kuinka hän kävelee pois huoneesta. Tiedän, että nyt on ainoa mahdollisuuteni pelastautua. Nousen hiljaa sängyltä, ja hiippailen ulos huoneesta.   

Käytävällä ei näy ketään. Kuulen Annen äänen kaikuvan kaukaa, kun hän puhuu puhelimeen.

“Paul, etkö sinä osaa edes täyttää avaruusaluksen öljytankkia? Minä tulen sitten apuun”.

Juoksen hiljaa Annen perässä, sillä en halua eksyä tänne rakennukseen. Mielessäni alkaa kehittyä epätoivoisen uhkarohkea suunnitelma, jolla voisin ehkä onnistua pelastamaan tilanteen. Kiihdytän hiukan vauhtiani, ja saavun lopulta ulos. Pihalla on raketti lähtövalmiudessa. Sitten näen Paulin astuvan ulos raketista. Sydämeni hyppää kurkkuun, ja vetäydyn äkkiä piiloon nurkan taakse. Odotan hetken sydän pamppaillen, mutta sitten totean, että hän ei nähnyt minua. Kurkistan varovasti uudelleen, ja tarkkailen pihaa. Raketin vieressä on iso punainen nappi.

Huomaan sitten Annen kävelevän valtavan öljykanisterin kanssa raketille päin. Hän ja Paul nostavat kanisterin yhdessä rakettiin, ja katoavat sen sisälle. Tajuan hetkeni tulleen, ja lähden juoksemaan. Mutta juuri silloin Anne katsoo ikkunasta ulos, ja näkee minut. Hän tiputtaa öljykanisterin hämmästyneen Paulin viereen, ja lähtee juoksemaan pois raketista. Mutta liian myöhään. Saavun raketin luokse, ja painan kaikin voimin punaista nappulaa. Jalkojeni alla järähtää. Savua alkaa tupruta raketin alta, ja sekuntia myöhemmin se lähtee täydellä vauhdilla pois täältä, kohti tuntematonta paikkaa.  

Kirjoittanut: Tosca, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Dominique heräsi kolkkoon, kovaääniseen sirinään. Hän voihkaisi avatessaan silmänsä nyt kirkkaasti valaistuun huoneeseen ja kierähti kyljelleen sängyssään. Patja oli riittävän mukava. Lakanat olivat hieman karheat, mutta lämpimät. Kangas oli harmaata. Dominique nousi istumaan ja lopulta seisomaan. Hän otti askeleet tyhjähkön ja pienen huoneen halki metalliselle lipastolle. Lipaston vieressä oli kokovartalopeili, jonka kehykset olivat myös rautaa. Dominique veti lipaston laatikon auki, tuijotti sen sisältöä hetken näkemättä todella mitään ja kääntyi sitten katsomaan itseään peilistä. Hänen omat, kalpeat kasvonsa ja tummat silmänsä katsoivat takaisin. 

Dominiquen tummat hiukset olivat lievästi laineikkaat ja kasvaneet hieman yli oikean mallin, yltäen juuri ja juuri leuan yläpuolelle. Poika oli pitkä ja sulavalinjainen, ja pukeutunut harmaisiin yövaatteisiin. Dominique tarkasteli kuvajaistaan vielä hetken ja kääntyi takaisin lipaston puoleen, vetäen esiin -harmaat- housut ja siistin paidan. Vaihdettuaan vaatteensa ja käytyään vessassa, johon pääsi sivuovesta huoneen toisella laidalla siistiytymässä Dominique otti muutaman pitkän harppauksen huoneen pääovelle ja veti sen auki saapuen autiolle käytävälle, jonka seinät kiilsivät metallisen himmeästi. Käytävän varrella oli muitakin identtisiä ovia.  

Dominique luovi tiensä käytäväsokkelon halki, törmäten satunnaisesti hillitysti hymyilevään ihmiseen. Paljon yleisempi näky oli kuitenkin robotti. Tekoäly kontrolloi lähes kaikkia Aseman tapahtumia. Ihmisiä oli vähän, ja Dominique tiesi, että lisääntymisessä tulisi muutamien vuosien päästä varteenotettava ongelma. Dominique nyökkäsi vaaleahiuksiselle naiselle, joka ohitti hänet käytävällä. Dominique katsahti kelloa, joka oli kiinnitetty hänen ranteeseensa. Hän olisi pian myöhässä. Aikataulu oli tiukka. Pian poika kuitenkin saapui muovisille oville, jotka johtivat ilmalukkoon. Astuttuaan sisään hän huomasi katsovansa läpinäkyvän, paksun muovin läpi kaikkialle jatkuvaa, turkoosia vettä.  

Dominique siirtyi tehokkaasti tilan reunalle, jossa oli rivissä sinisiä sukelluspukuja, jotka mahdollistaisivat ulkona liikkumisen. Vaihdettuaan puvun ylleen ja varmistettuaan happisäiliön olevan paikoillaan hän painoi seinällä olevaa nappia, jonka seurauksena hän pääsi liukumaan vaivattomasti sinertävään tyhjyyteen. Sukeltaminen oli Dominiquen päivän kohokohtia, ja hänen koko elämänsä keskittyi sen ympärille. Hänen oli tarkoitus tehdä tutkimusta, mutta niinä hetkinä, joina häneltä liikeni aikaa, kulkukortti mahdollisti myös huviretket. Hän oli kouluttautunut tarkoituksella työhön, joka mahdollistaisi ulos poistumisen. Hän oli haaveillut siitä koko ikänsä.  

Aseman säännöissä sanottiin selkeästi, että pinnalle poistuminen ilman lupaa oli ankarasti kiellettyä. Dominique oli kuitenkin väsynyt monista päivistä lukittuna neljän seinän sisällä -neljän ankean harmaan ja metallisen seinän. Niinpä hän nyt seurasi heikkoja valonsäteitä ylös, ylös, ylös… ja vihdoin pinnalle asti. Hän näki kaukaisuudessa rannikon ja avasi puvun kypärän nauttien tuulen tunnusta kasvoillaan. Poika ui rauhallisesti kohti ääriviivaa muutamien satojen metrien päässä itsestään.  

Dominique oli tietysti oppinut Aseman historiasta sen, että lämpenemisen seurauksena vedenpinta oli noussut ja maat olivat muuttuneet asuinkelvottomiksi. Tämä oli johtanut taisteluun pienestä jäljelläolevasta maa-alasta ja lopulta sotaan. Ihmiskunnan tuhotessaan itsensä pieni ryhmä oli ymmärtänyt koneiden olevan ratkaisu ongelmaan ja tekoäly oli rakennuttanut Aseman maan pinnalle. Myöhemmin se oli jäänyt veden alle, kuten oli tarkoituskin. Ainoat jäljellejääneet ihmiset olivat Aseman nykyisten asukkaiden edeltäjiä. Dominique oli oppinut jo pienenä, ettei Aseman ulkopuolella ollut elämää. Nyt hän kuitenkin joutui kyseenalaistamaan tietonsa, kun hänen poistuessaan tuolta ankarasti kielletyltä maaläntiltä hänen henkensä salpautui järkytyksestä. Dominiquen edessä oli ihmisiä vieraissa sukelluspuvuissa.  

Kirjoittanut: Iina, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Vihdoin. Vihdoin se löytyi. Vihdoin se toimii. 

“Naurettavaa, typerää, epäoikeudenmukaista!” murahti ylilääkäri Miguel Edmundo paperille printatuille korona-luvuille. “On vuosi 2079 ja kukaan idiootti ei ole vieläkään keksinyt toimivaa rokotusta!” Miguel ärähti ja heitti paperin roskiin.

“Kyllä niitä on toimiviakin keksitty. Ei vaan tarpeeksi toimivia. Tämä virus on paljon älykkäämpi kuin luulimme. Me voimme vain…” rauhoitteli Miguelin kollega Gavin.

“Me voimme mitä? Emme mitään. Tiedätkö kuinka monta ihmistä tähän on jo kuollut? Tiedätkö kuinka monta sotaa ja terroristi-iskua on tämän takia tullut? Liian monta. Maailman väkiluku on pienentynyt jo neljällä miljardilla sitten vuoden 2020. Miljardilla, Gavin. Jos joku huippunero keksisi sen pienen pistoksen joka tappaisi tuon viruksen kaikki muodot niin voisimme jälleen elää kunnolla,” Miguel rähisi ja katsahti ulos ikkunasta.

Kuuba, jossa hän kasvoi, ei muistuttanut enää ollenkaan itseään. Kaduilla käveli enää harva, erilaiset viihdekeskukset oli lakkautettu ja tilalle oli rakennettu sairaaloita. Ilma oli sakeaa, oli hankala hengittää. Varsinkin kun käytti kasvomaskia. Mikäli ihmiset eivät kuolisi pian, niin maailma kuolisi. Siitä Miguel oli varma. 

“Apua, apua, joku auttakaa! En saa henkeä!” nainen huusi huoneesta 208.

Miguel juoksi paikalle kahden sairaalahoitajan kanssa. He antoivat naiselle happea ja tyynnyttelivät häntä.

“Minä jo luulin, että tämä olisi loppuni. Ehkä jopa toivoin…” Nainen sanoi hengittäen happinaamariinsa.

“Olen pahoillani rouva, mutta meidän on siirrettävä teidät kerrosta ylemmäs, nähkää virus on saavuttaneet viimeisen vaiheen,” Miguel sanoi ja alkoi jo rullaamaan sänkyä ulos huoneesta.

“Tiedätkös, minä synnyin silloin kun tämä pandemia alkoi ja aina luulin, että me pääsisimme vuodessa tai kahdessa takaisin normaaliin elämään. En ymmärrä mitä tapahtui,” nainen huokaili, kun Miguel vei hänet 300 muun potilaan aulaan.

“Tulen katsomaan teitä illan päätteeksi, koittakaa levätä, sekä nauttia… vielä jonkin aikaa,” Miguel sanoi, hymyili, ja lähti kävelemään testauspisteelle.

“Jos olen elossa vielä illalla herra Edmundo! Iso jos!” nainen huuteli pieni ilon häivähdys äänessään. 

Testauspisteellä oli ruuhkaa. Miguel joutui odottamaan jonossa kaksi tuntia ennen kuin edes pääsi itse odotushuoneeseen istumaan.

“Anteeksi rouva, voi anteeksi, en tarkoittanut…” Gavin huudahteli anteeksipyyntöjä joka puolelle ängeten samalla Miguelin viereen tuolille. “Mansikkamuffinssi?” Gavin kysyi ja ojensi kauniin punaisen muffinssin Miguelille. Miguel laittoi omansa kassiin, mutta Gavin alkoi syömään omaa leivonnaistaan.

“Hulluko sinä olet?” Miguel kuiskasi kauhistuneena. Gavin kohotti katseensa.

“Ai niin anteeksi, en muistanut!” Gavin henkäisi ja veti maskin äkkiä naamalleen.

“Et muistanut että maailmalla riehuu tappava pandemia? Sinähän olet 30 vuotta? Gavin, sinun elämäsi on ollut pelkkää pandemiaa,” Miguel ärähti ja katsoi samalla omaa vuoronumeronsa. He istuivat hiljaa lopun aikaa, kunnes Miguel meni testauspisteelle.

“Saatte tekstiviestin puhelimeenne illan aikana,” hoitaja sanoi rutiininomaisesti, kun Miguelista oli otettu näyte. Miguel jäi pariksi minuutiksi odottamaan Gavinia, joka halusi tulla päivälliselle Miguelin luo.  

“Älä taas laita pinaattikeittoa. Jos totta puhutaan, niin se ei edes maistu pinaatille,” Gavin valitti samalla kun Miguel parkkeerasi auton. Puhelin pirahti hiljaa.

“Se on varmaan koronatestin tulos. Voitko katsoa sen?” Miguel pyysi.

Gavin avasi Miguelin puhelimen ja huokaisi syvään. “Covid-19 negatiivinen,” Gavin sanoi ja desinfioi puhelimen ennen kuin antoi sen takaisin Miguelille.

Miguel otti puhelimen ja nousi autosta. Hän asui yhdestä Kuuban vähiten asutuista kylistä, jossa jopa ympäristö päästöt olivat minimaaliset. Ilma oli raikasta. “Gavin! Tule niin saat sitä muovi… ei kun pinaattikeittoa!” Miguel huusi ja naurahti surullisesti. Pinaatin ja porkkanan kasvatus oli jouduttu lopettamaan muutama vuosi sitten.

“Gavin!” Miguel huusi ja avasi autonsa oven. Gavin istui pelkääjän paikalla hiljaa, puhelin kädessä. “Onko sinulla… oletko sinä… saitko positiivisen testituloksen?” Miguel kysyi. Gavin nyökkäsi. 

“Kuule Miguel, tämä on oikeasti vaarallista. Et sinä voi ottaa koronapositiivista päivälliselle,” Gavin murehti, mutta kuitenkin söi Miguelin antamaa pinaattikeittoa.

“Älä ole hölmö. Olet enää yksi harvoista ystävistäni. Elossa olevista,” Miguel sanoi murheellisesti.

Gavin katsahti häneen. “Kuule minun pitäisi mennä sairaalaan, ettei tämä tartu.”

“Älä mene. Tarvitsen seuraa. Ja sitä paitsi, sinä olet vielä nuori ja vetreä. Minä täytän kohta 80 ja kuolema on kolkuttanut monia vuosi oveeni,” Miguel naurahti. “Teen sinulle mummoni flunssalääkettä. Se on oikea tehoparantaja. Oikeasti,” Miguel sanoi kun näki Gavinin katseen. Miguel meni lääkekaapilleen ja otti sieltä kaiken minkä löysi.

“Onko tuo jotenkin… laillista?” Gavin kysyi nähdessään Miguelin sekoittamassa kaikkia aineksia yhteen.

“Olen lääkäri, Gavin. Työni on tappaa,” Miguel sanoi ja näki kuinka Gavin purskahti nauruun. Nauru jatkui, kunnes se muuttui pahalta kuulostavaksi yskimiseksi. “Gavin? Gavin, onko kaikki hyvin?” Miguel kysyi hätääntyneenä ja näki kuinka Gavin haukkoi henkeä.

Miguel lopetti lääkkeen sekoittamisen ja kaatoi osan siitä Gavinin kurkkuun. Yskä loppui. 

Miguel ajoi ylinopeutta sairaalaan, luultavasti aiheuttaen ainakin kolme kolaria matkalla.

“Gavin, älä puhu, mutta jos kuulet minua niin nosta kaksi sormea pystyyn,” Miguel sanoi hätääntyneenä samalla kun kaarsi sairaalan pihaan. Gavin ei nostanut kättään mutta näytti kahta sormea sylissään. Miguel rauhoittui hetkeksi. Gavin oli vielä hengissä.  

Miguel raahasi Gavinin sairaalapaareille samalla kun hoitajat kyselivät häneltä vihaisina kysymyksiä, joista Miguel kuuli vain osan: “Kuinka tyhmä voi ihminen olla?” tai “Luulisi lääkärin tietävän paremmin.”

“Sanopa muuta,” Miguel ajatteli kun katsoi kuinka Gavinilta otettiin toista koronatestiä.

“Onko hän syönyt tai juonut viimeisen kahdeksan tunnin aikana?” hoitaja kysyi ja Miguel havahtui.

“Kyllä annoin hänelle, tuota, flunssalääkettä,” Miguel sanoi anteeksipyytävästi.

Hoitaja katsoi häntä paheksuvasti. “Joudutte luultavasti kirjoittamaan kirjallisen raportin ylilääkärille ajattelemattomuudesta ja muiden sekä oman turvallisuuden vaarantamisesta,” hoitaja sanoi ja ojensi Miguelille pinkan papereita.

“Minä olen ylilääkäri,” Miguel ärähti. Gavin oli ottanut happinaamarinsa pois. “Kuinka voit?” Miguel kysyi huolissaan samalla heittäen paperit roskiin.

“Hyvin. Todella hyvin,” Gavin sanoi ja katsoi ympärillään olevia vihaisia hoitajia.

“Se johtuu lääkkeistä,” hoitaja sanoi ja katsahti Gavinin testitulosta. Hänen otsansa meni kurttuun. Hän katsahti uudestaan Gaviniin. “Herra Yago, tiedän testituloksenne oli negatiivinen. Teillä ei ole enää koronaa.” 

Gavinista otettiin vielä kaksi testitulosta, mutta ne molemmat tulivat negatiivisina takaisin.

“Se oli ehkä väärä positiivinen,” Gavin sanoi huolettomasti hoitajille kun oli päässyt pois sairaalavuoteesta.

“Meidän testejä ja niiden valmistusta valvoo robotti. Robotti ei tee virheitä. Teillä vain oli korona, joka häipyi. Yllättävän nopeasti kylläkin…” hoitaja mutisi, kun Miguel ja Gavin lähtivät kävelemään ulos.

“Onko sinusta mahdollista, että se flunssalääke olisi parantanut tämän?” Gavin kysyi kun he olivat saapuneet parkkipaikalle.

“Mietin samaa, mutta ei se ole todennäköistä. Se oli luultavasti taas uusi muunnos tätä virusta,” Miguel sanoi.

“Mutta se on mahdollista? Mitä jos testaisit sitä koronapotilaaseen? Ei siitä haittaakaan ole. Kehen voisimme sitä testata?” Gavin kysyi ja Miguel kääntyi kannoillaan.

“Minun itseasiassa täytyy käydä yhden potilaan luon,” hän sanoi. 

“Anteeksi rouva, teidän täytyy herätä.” Miguel ja Gavin olivat saapuneet sairaalaan ylimpään kerrokseen herättämään Miguelin päivällä hoitamaa potilasta.

“Odotin jo että olisin mennyt valoa kohti,” nainen sanoi kärttyisästi ja veti peittoa paremmin päälleen.

“Meillä on mahdollinen lääke koronaan,” Gavin möläytti ja tajusi samalla tehneensä virheen.

“Shhh! Hulluko sinä olet? Rouva, tämä on todella vain ensiaste todelliseen lääkkeeseen, mutta olisiko mitenkään mahdollista testata sitä teihin?” Miguel suostutteli ja katsoi samalla, että muut kerroksen potilaat nukkuivat.

“Hyvä on. Mutta en halua että minua pistetään!” hän vaati ja nousi istumaan.

Miguel otti laukustaan loput flunssalääkkeestä ja antoi tämän potilaalle.

“Pitäisikö meidän säästää osa? Ihan vaan jos tämä toimiikin?” Gavin supisi ja katsoi samalla kuinka heidän potilas joi pullon ensimmäisellä kulauksella.

“Miltä tuntuu? Hyvältä? Paremmalta?” Miguel kysyi potilaalta ja sivuutti Gavinin kysymyksen.

“No nyt kun kysyit niin ihan hyvältä,” potilas sanoi ja antoi pullon takaisin Miguelille.

“Seuraavaksi näemme toimiiko tämä,” Miguel sanoi ja pyysi hoitajaa tekemään testin potilaalle. 

Kului minuutti. Ja toinen. Kello tuli puolenyön. Naisen happitasot olivat alkaneet kohota normaaliksi. Hän jopa vaikutti enemmän elämänmyönteiseltä kuin päivällä. “…tiedätkö silloin tajusin paljonko minulla on menetettävää ja kuinka paljon elämä antaa,” hän sanoi Gavinille, joka oli yllättäen oppinut nukkumaan silmät auki.

“Herra Edmundo? Tässä on rouva Miranan testitulokset,” hoitaja sanoi ja ojensi paperilappusen Miguelille. Gavin nytkähti hereille ja katsoi myös lappua. Molempien kasvoille levisi hymy.

Lopulta Miguel kuiskasi: “Onneksi olkoon rouva, saatte nauttia vielä pidempää elämästänne. Lääke toimi.” 

Kirjoittanut: Meeri, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Täällä on satanut kauan. Eikä vain täällä, vaan koko maapallo kärsii samasta ongelmasta. Aivan ensimmäisissä muistoissanikin kymmenen vuoden takaa sataa vettä. Matalimmat talot ovat täälläkin jääneet jo kokonaan veden alle, ja rannikkokaupungit ovat huuhtoutuneet veden mukana pois. Aina välillä kattoja piiskaava sade kuitenkin laantuu hetkeksi, ja silloin lähdemme äkkiä käymään kaupassa ja hoitamassa muita tärkeitä asioita. En osaa vielä itse lentää liituria, joten minun täytyy aina pyytää vanhemmiltani kyyti, kun haluan mennä kavereideni luokse. Pienet matkat voin tietysti kulkea kattosiltoja pitkin, mutta kaikkien kavereideni luo on niin pitkä matka, että minun pitäisi matkustaa liiturilla. En oikeastaan juttele kavereideni kanssa missään sosiaalisessa mediassa. Siksi olin niin iloinen, kun tapasin Hiljan. Tai okei, myönnän, etten ole vielä oikeasti tavannut häntä. Olemme jutelleet nyt melkein puoli vuotta, ja tuntuu, että Hilja tuntee minut paremmin kuin omat vanhempani tai kukaan kavereistani. Viime aikoina Hilja on ollut vähän outo ja kysellyt todella kummallisia kysymyksiä, kuten että onko meidän kattomme tasainen vai harjakatto ja että olenko koskaan nähnyt avaruusolentoa. Kun ihmettelin kysymyksiä, hän kertoi vain olevansa utelias.

Tänään aamulla katollamme näkyi outoa kellertävää valoa, ja sitten kuului kauhea rymähdys.

“Apua, mikä tuo oli? Nyt minä kyllä soitan jotain apua tänne”, äitini panikoi.

Vanhempani jäivät soittamaan typeriä puheluitaan samalla, kun minä luikahdin omaan huoneeseeni ja sieltä katolle. Katollamme oli minua polveen saakka oleva otus. Sillä oli harmaa iho, iso pää ja suuren suuret nappisilmät, jotka tapittivat minua.

“Aino?” Pieni otus henkäisi yllättävän hiljaa. Hetken päästä sain selville, että tämä pieni otus oli ystäväni Hilja, joka oli tullut maapallolle. Luulin hänen olleen ihminen, mutta siinä Hilja nyt oli täydessä 60 senttimetrin pituudessaan. “Minun oli tarkoitus alun perin mennä Gliese-planeetalle tutkimusretkelle. Se ei ole kovin kaukana täältä, mutta yhtäkkiä alukseni polttoaine loppui” Hilja inisi ja heilautti pientä kättään kohti alustaan.

“Tulit siis tänne hakemaan polttoainetta? Mitä se on?” Vastasin.

Hilja kertoi pitkään ja hartaasti polttoaineesta alustaan varten, josta ymmärsin ehkä kolme sanaa. Lopulta hän sanoi jotakin, minkä ymmärsin: “Tarvitsen apuasi.”

Lähdimme nopeasti sen jälkeen kotoani kattosiltoja pitkin etsimään polttoainetta, koska Hiljan mukaan polttoainetta on mahdollista saada vain ennen auringonnousua, ja aurinko on nousemassa tunnin kuluttua. Päädyimme kylämme korkeimman talon katolle, ja Hilja pysäytti minut.

“Odota, sitä saattaa olla tässä talossa”, hän sanoo iloisesti. “Sinun pitää vain sukeltaa tuonne alas, ja etsiä sieltä sellainen hohtava vihreä kivi”, hän ohjeistaa. Hilja ei osaa kuulemma itse uida. Minua on varoitettu siitä saakka, kun opin kävelemään, etten saa koskaan sukeltaa veteen. Päätän silti luottaa ystävääni ja sukeltaa pinnan alle.

Sukellan syvemmälle ja syvemmälle kohti talon ikkunaa, josta pääsisin sisälle taloon. Pujahdan ikkunasta läpi ketterästi. Tiedän, etten voi pidättää hengitystäni kovin kauaa, joten yritän löytää Hiljan pyytämän esineen mahdollisimman nopeasti. Mikä se olikaan? Muistan onneksi nopeasti, mitä olin tullut etsimään. Vihreää, hohtavaa kiveä. Tämähän on ihan mahdoton tehtävä, ajattelen uidessani vedessä. En mitenkään voi löytää sitä kiveä näin isosta talosta. Juuri, kun olen luovuttamassa toivoa, huomaan silmäkulmassani jotakin hohtavaa ja vihreää. Uin kiirehtien kiven luo ja olen onnellinen, että löysin kiven nyt, koska tuntuu, etten pysty enää olemaan veden alla pitkän aikaa.

Ohitan muutaman esteen ja pääsen takaisin ikkunan luo, josta tulin läpi. Yritän mennä uudestaan yhtä ketterästi läpi pienestä ikkunasta, mutta tiputan vahingossa kiven ja potkaisen ikkunan yläreunaa. Ikkuna sortuu ja väistän äkkiä takaisin sisäpuolelle. Poimin kiven ja lyön sillä ikkunan rakenteet pois, ja pääsen onneksi ulos talosta. Happi alkaa loppua keuhkoistani ja yritän pyristellä pintaan, mutta lihaksissani ei ole enää lainkaan voimaa. Päähäni kopsahtaa jokin kova ja puinen. En ole enää kovin syvällä pinnasta, ja näen veden läpi Hiljan, joka pitää kiinni päähäni osuneesta kepistä. Käytän viimeiset voimanrippeeni siihen, että tartun ystäväni tarjoamaan keppiin. Hän vetää minut ylös vedestä ja olen hetken maailman onnellisin tyttö.

Kröhin ja vesi purskahtelee suustani, kun pääsen lopulta pinnalle. “Kiitos, että pelastit minut”, puuskahdan Hiljalle.

Hän nyökkää. “Sinä sait sen!” Hilja hihkaisee ja halaa minua vähän liian kovaa. “Anteeksi”, hän inahtaa, kun jalkani meinaavat pettää alta. Hän oli selvästi unohtanut, että kävin lähellä kuolemaa vasta noin minuutti sitten.

“Lähdetäänkö?” Kysyn, ja Hilja nyökkää pienesti. Aloimme kävellä kohti auringonnousua ja kotiani.

Matkalla juttelemme kaikenlaisesta, ja saan tietää, että Hilja on pitkään suunnitellut matkaa Glieselle tutkimaan planeettaa, ja siellä eläviä eliöitä, mutta kun hän huomasi, että polttoaine ei tule riittämään, hän halusi jonkun kontaktin maapallolta. Minut. Pääsemme kotini katolle ja Hilja kiittää minua vielä kerran.

“Aino hei”, Hilja sanoo ja jatkaa “Haluaisitko lähteä mukaani? Matkustaminen on aina mukavampaa ystävän kanssa. Voin tuoda sinut takaisin Maahan ja matkaan kuluu vain muutama vuosi aluksellani”

Mietin hetken, ja sitten muistan, millaista elämäni on ollut ja tulisi aina Maassa olemaan. Vastaan siis innokkaasti: “Totta kai haluan!”

Hilja hymyilee ja hän räpäyttää silmiään minulle ystävällisesti. “Lähdetäänkö nyt vai heti?” Kysyn.

Astumme alukseen ja asetamme suunnaksi planeetan Gliese.