Kun katot ovat ainoa liikkumismahdollisuus

Kirjoittanut: Meeri, 14-v., Munkkiniemen yhteiskoulu

Kuvituskuva.
Kuva: Olya Adamovich.

 

Täällä on satanut kauan. Eikä vain täällä, vaan koko maapallo kärsii samasta ongelmasta. Aivan ensimmäisissä muistoissanikin kymmenen vuoden takaa sataa vettä. Matalimmat talot ovat täälläkin jääneet jo kokonaan veden alle, ja rannikkokaupungit ovat huuhtoutuneet veden mukana pois. Aina välillä kattoja piiskaava sade kuitenkin laantuu hetkeksi, ja silloin lähdemme äkkiä käymään kaupassa ja hoitamassa muita tärkeitä asioita. En osaa vielä itse lentää liituria, joten minun täytyy aina pyytää vanhemmiltani kyyti, kun haluan mennä kavereideni luokse. Pienet matkat voin tietysti kulkea kattosiltoja pitkin, mutta kaikkien kavereideni luo on niin pitkä matka, että minun pitäisi matkustaa liiturilla. En oikeastaan juttele kavereideni kanssa missään sosiaalisessa mediassa. Siksi olin niin iloinen, kun tapasin Hiljan. Tai okei, myönnän, etten ole vielä oikeasti tavannut häntä. Olemme jutelleet nyt melkein puoli vuotta, ja tuntuu, että Hilja tuntee minut paremmin kuin omat vanhempani tai kukaan kavereistani. Viime aikoina Hilja on ollut vähän outo ja kysellyt todella kummallisia kysymyksiä, kuten että onko meidän kattomme tasainen vai harjakatto ja että olenko koskaan nähnyt avaruusolentoa. Kun ihmettelin kysymyksiä, hän kertoi vain olevansa utelias.

Tänään aamulla katollamme näkyi outoa kellertävää valoa, ja sitten kuului kauhea rymähdys. “Apua, mikä tuo oli? Nyt minä kyllä soitan jotain apua tänne”, äitini panikoi. Vanhempani jäivät soittamaan typeriä puheluitaan samalla, kun minä luikahdin omaan huoneeseeni ja sieltä katolle. Katollamme oli minua polveen saakka oleva otus. Sillä oli harmaa iho, iso pää ja suuren suuret nappisilmät, jotka tapittivat minua. “Aino?” Pieni otus henkäisi yllättävän hiljaa. Hetken päästä sain selville, että tämä pieni otus oli ystäväni Hilja, joka oli tullut maapallolle. Luulin hänen olleen ihminen, mutta siinä Hilja nyt oli täydessä 60 senttimetrin pituudessaan. “Minun oli tarkoitus alun perin mennä Gliese-planeetalle tutkimusretkelle. Se ei ole kovin kaukana täältä, mutta yhtäkkiä alukseni polttoaine loppui” Hilja inisi ja heilautti pientä kättään kohti alustaan. “Tulit siis tänne hakemaan polttoainetta? Mitä se on?” Vastasin. Hilja kertoi pitkään ja hartaasti polttoaineesta alustaan varten, josta ymmärsin ehkä kolme sanaa. Lopulta hän sanoi jotakin, minkä ymmärsin: “Tarvitsen apuasi.”

Lähdimme nopeasti sen jälkeen kotoani kattosiltoja pitkin etsimään polttoainetta, koska Hiljan mukaan polttoainetta on mahdollista saada vain ennen auringonnousua, ja aurinko on nousemassa tunnin kuluttua. Päädyimme kylämme korkeimman talon katolle, ja Hilja pysäytti minut. “Odota, sitä saattaa olla tässä talossa”, hän sanoo iloisesti. “Sinun pitää vain sukeltaa tuonne alas, ja etsiä sieltä sellainen hohtava vihreä kivi”, hän ohjeistaa. Hilja ei osaa kuulemma itse uida. Minua on varoitettu siitä saakka, kun opin kävelemään, etten saa koskaan sukeltaa veteen. Päätän silti luottaa ystävääni ja sukeltaa pinnan alle.

Sukellan syvemmälle ja syvemmälle kohti talon ikkunaa, josta pääsisin sisälle taloon. Pujahdan ikkunasta läpi ketterästi. Tiedän, etten voi pidättää hengitystäni kovin kauaa, joten yritän löytää Hiljan pyytämän esineen mahdollisimman nopeasti. Mikä se olikaan? Muistan onneksi nopeasti, mitä olin tullut etsimään. Vihreää, hohtavaa kiveä. Tämähän on ihan mahdoton tehtävä, ajattelen uidessani vedessä. En mitenkään voi löytää sitä kiveä näin isosta talosta. Juuri, kun olen luovuttamassa toivoa, huomaan silmäkulmassani jotakin hohtavaa ja vihreää. Uin kiirehtien kiven luo ja olen onnellinen, että löysin kiven nyt, koska tuntuu, etten pysty enää olemaan veden alla pitkän aikaa. Ohitan muutaman esteen ja pääsen takaisin ikkunan luo, josta tulin läpi. Yritän mennä uudestaan yhtä ketterästi läpi pienestä ikkunasta, mutta tiputan vahingossa kiven ja potkaisen ikkunan yläreunaa. Ikkuna sortuu ja väistän äkkiä takaisin sisäpuolelle. Poimin kiven ja lyön sillä ikkunan rakenteet pois, ja pääsen onneksi ulos talosta. Happi alkaa loppua keuhkoistani ja yritän pyristellä pintaan, mutta lihaksissani ei ole enää lainkaan voimaa. Päähäni kopsahtaa jokin kova ja puinen. En ole enää kovin syvällä pinnasta, ja näen veden läpi Hiljan, joka pitää kiinni päähäni osuneesta kepistä. Käytän viimeiset voimanrippeeni siihen, että tartun ystäväni tarjoamaan keppiin. Hän vetää minut ylös vedestä ja olen hetken maailman onnellisin tyttö.

Kröhin ja vesi purskahtelee suustani, kun pääsen lopulta pinnalle. “Kiitos, että pelastit minut”, puuskahdan Hiljalle. Hän nyökkää. “Sinä sait sen!” Hilja hihkaisee ja halaa minua vähän liian kovaa. “Anteeksi”, hän inahtaa, kun jalkani meinaavat pettää alta. Hän oli selvästi unohtanut, että kävin lähellä kuolemaa vasta noin minuutti sitten. “Lähdetäänkö?” Kysyn, ja Hilja nyökkää pienesti. Aloimme kävellä kohti auringonnousua ja kotiani.

Matkalla juttelemme kaikenlaisesta, ja saan tietää, että Hilja on pitkään suunnitellut matkaa Glieselle tutkimaan planeettaa, ja siellä eläviä eliöitä, mutta kun hän huomasi, että polttoaine ei tule riittämään, hän halusi jonkun kontaktin maapallolta. Minut. Pääsemme kotini katolle ja Hilja kiittää minua vielä kerran. “Aino hei”, Hilja sanoo ja jatkaa “Haluaisitko lähteä mukaani? Matkustaminen on aina mukavampaa ystävän kanssa. Voin tuoda sinut takaisin Maahan ja matkaan kuluu vain muutama vuosi aluksellani” Mietin hetken, ja sitten muistan, millaista elämäni on ollut ja tulisi aina Maassa olemaan. Vastaan siis innokkaasti: “Totta kai haluan!” Hilja hymyilee ja hän räpäyttää silmiään minulle ystävällisesti. “Lähdetäänkö nyt vai heti?” Kysyn. Astumme alukseen ja asetamme suunnaksi planeetan Gliese.