Kultainen kuningatar

Kirjoittanut: Milja 14 vuotta

”Kuningatar H3!”

”Ratsu F5!”

”Lähetti H5 ja matti!”

Nostan katseeni pelilaudalta ja hymyilen Arthurille. Arthur on kova vastustaja ja ollut mukana shakkikerhossa sen perustamisesta asti. Hän on minua pari vuotta vanhempi, ysiluokkalainen. Kerhoamme johtaa hänen luokkatoverinsa Onni. Onnia en ole voittanut vielä kertaakaan. Mutta kyllä sekin päivä vielä joskus tulee…

Koulun kello soi ja Onni yskähtää saadakseen puheenvuoron. ”Muistattehan kaikki viikon päästä maanantaina järjestettävän turnauksen, jonka voittaja saa tämän upean pokaalin?”

Onni nostaa kultaisen, kuningatarnappulaa esittävän palkinnon laukustaan ja pystyttää sen kaapin päälle. Siinä samassa kaapissa säilytämme pelilautoja ja -nappuloita. Ihailemme kaikki hetken pystiä.

”Tuo on pian minun” Arthur huokaisee.

”Älä luulekaan” naurahdan ja Arthur tuuppaa minua kaverillisesti.

”Nähdään ensi viikolla, Eevi ja Arthur!” Onni huikkaa, kun lähdemme yhtä aikaa kerhotilasta käytävälle. Siinä minun ja Arthurin tiet eroavat. Tervehdin talonmies-Jyrkiä ja kastelen sukkani lattialla olevaan vesilammikkoon. Puen kenkäni ja astun ovesta ulos koulun pihalle.

Yöllä nukun katonaisesti. Pikkuveljeni Leo herättää minut ainakin kahdesti. Ja ne hetket, kun nukun, näen sekavaa unta pelaamisesta ja turnauksen voitosta. Aamulla kävelen kouluun lumituiskussa. Pitkät, blondit hiukseni kätkin pipon sisään. Tästä en pidä Suomessa; haluaisin, että kaikki näkisivät tukkani, mutta jos en käytä pipoa, hiuksiin satanut lumi kastelee hiukseni sulaessaan sisällä. Lisäksi pääni jäätyisi.

Ensimmäisellä tunnilla luokanvalvojani Jape kertoo jännittäviä uutisia. Luokallemme on tullut uusi oppilas nimeltä Pedro. Silmäilen oppilasta. Hänellä on lähes mustat hiukset ja hieman tummempi iho kuin muilla luokallamme.

”Hän on söpö” kuiskaa Enna. Enna on paras ystäväni, ja hän on aina ollut hyvällä tavalla vähän kahjo.

”Kerrohan meille jotain itsestäsi, Pedro” Jape kehottaa. Pedro vaikuttaa vähän ujolta, mutta kun hän puhuu, hän puhuu syvällä ja rauhallisella äänellä: ”Olen Pedro. Isäni on Suomesta ja äitini Espanjasta. Olen Suomessa vain niin kauan, että isäni saa uuden työpaikan. Siihen asti käyn koulua täällä. Ai niin, ja rakastan shakkia.”

”Mukava kuulla, Pedro. Koulussamme on shakkikerho, kiinnostaisiko sinua liittyä mukaan?” Jape kysyy.

”No takuulla” Pedro vastaa.

”Eevi, näyttäisitkö kerhon Pedrolle välitunnilla?” Jape ehdottaa.

”Toki” vastaan.

”Onnekas!” Enna kuiskaa, ”Saat viettää aikaa Pedron kanssa.”

”Pää kiinni” hymähdän.

Kello soi. Odotan Pedroa ovella ja kävelemme siitä yhdessä taidesiipeen, luokkaan 17, jossa kerhotila on. Pedro ei ole sanonut minulle vielä sanaakaan, mutta kommunikaatiomme toimii hyvin sanoittakin. Esittelen hänelle kerhotilaa, kun hän yhtäkkiä huokaisee: ”Vau!” Hän katsoo palkintopokaalia, joka on kaapin päällä.

”Se on ensiviikon turnauksen voittajalle” kerron ja ihailen palkintoa itsekin.

”Ai turnauksen? Olisiko minunkin mahdollista osallistua?”

”Totta kai” vastaan hymyillen. ”Kerron Onnille – siis kerhomme johtajalle, että haluaisit mukaan. Muuten, tahtoisitko ottaa yhden matsin nyt? Välituntia on vielä jäljellä.”

”No takuulla!” Pedro innostuu.

Kaivamme laudan ja nappulat kaapista ja ryhdymme pelaamaan.

Se oli erikoisin pelaamani ottelu. Pedron pelityyli on omintakeinen. Hän aloitti tavalla, jollaista en ole koskaan kohdannut ja voitti pitkään jatkuneen pelimme nerokkaalla iskulla. Nousen tuolilta kättelemään Pedroa, mutta hän nouseekin ja kumartaa minulle syvään. Hämmennyn, eihän sellainen kuulu shakkikulttuuriin! Pedro hymyilee minulle.

”Kiitos pelistä, olit kova vastus” hän sanoo.

”Niin sinäkin!” soperran häkeltyneenä.

Pedro pukee takkinsa päälleen, nyökkää ja poistuu kerhotilalta.

Koko iltapäivän ajatukseni harhailevat välituntiimme, joten päätän koulupäivän jälkeen mennä takaisin kerhotilalle miettimään siirtoja, niin kuin joskus teen. Kerhotilan ovella olen törmätä talonmies-Jyrkiin.

”Tarkistan oven ja lukon kunnon” Jyrki kertoo ja nostaa lakkiaan.

”Kaikin mokomin” hymyilen ja astun sisään. Silloin järkytyn. Ensimmäinen asia, minkä huomaan, on se, ettei palkintopokaali ole paikallaan kaapin päällä. Se on kadonnut. Otan muutaman askeleen kaappia kohti ja kastelen taas sukkani vesilätäkköön. Kun olen kaapin luona, tutkin onko mitään muuta viety, mutta vain pokaali puuttuu.

”Eevi!” huutaa ääni takaani. Käännyn katsomaan. Arthur ja Onni väistävät lätäkköä ja tulevat luokseni.

”Missä palkintopysti on?” Onni kysyy.

”En tiedä” vastaan. Se ei ollut lukitussa kaapissa vaan sen päällä, joten kuka vain on voinut kähveltää sen, kunhan vain on tarpeeksi pitkä.

”Katastrofi!” Arthur huutaa. ”Ilman palkintoa ei turnausta voida järjestää!”

”Kuka veisi pokaalin?” ihmettelen ääneen, kunnes mieleeni tulee ajatus, jota en haluaisi ajatella. ”Pedro. Hän ei saanut silmiään irti pokaalista” sanon.

”Se uusi tyyppikö? Kuulin hänestä, mutten ole vielä tavannut häntä, joten en tiedä millainen hän on” Onni miettii ääneen.

”Pelasin häntä vastaan yhden pelin ja hänen pelityylinsä on todella erikoinen, mutta hän vaikuttaa hyvin älykkäältä” kerron.

”Kuulostaa epäilyttävältä. Hän se varmasti on” Arthur sanoo ja huitoo käsiään samalla. ”Palkinnon on varmasti vienyt joku kerhomme jäsen, sillä eihän kukaan muu tiennyt pokaalista. Minä tai Onni emme sitä varmasti varastaneet, etkä sinäkään Eevi. Sakke on ollut pidemmän aikaa poissa koulusta, joten hän ei edes tiennyt pokaalista, eikä kerhoomme kuulu muita. Selvä tapaus.”

”Mutta oliko hänellä tilaisuus?” kysyn. ”Ja miten hän olisi saanut kerhotilan oven auki?”

”Tiirikoimalla tietty!” Arthur huudahtaa.

”Osaako Pedro tiirikoida?!” huudan minä vuorostani.

”Rauhoitutaan nyt” Onni tyynnyttelee. ”Kello on paljon, minun on lähdettävä.”

”Minun myös” huokaisen ja lähden Onnin kanssa pihalle. Kun tiemme eroavat, mieleeni tulee villi ajatus, sillä näen Pedron kävelevän yksin kohti rakennustyömaata, joka on koulun vieressä. Ideani on seurata häntä ja päätän toteuttaa sen idean.

Laitan äidilleni viestin, että olen Ennan kanssa ja lähden varoen Pedron perään. Ensin katson hänen menevän työmaan ohi, mutta hän käveleekin sen läpi siniselle työmaakopille. Hiivin lähemmäs ja kurkistan ikkunasta. Sydämeni jättää silloin lyönnin välistä. Näen sohvalla makaavan naisen, joka näyttää olevan todella heikossa kunnossa. Yhtäkkiä työmaakopin ovi aukeaa ja Pedro tulee ulos kantaen pientä vauvaa sylissään. Yritän hymyillä arasti, mutta se jää yritykseksi.

”Ai, moi Eevi” Pedro sanoo ja tuijottelee maahan.

”Mitä te teette työmaakopissa? Ja onko äitisi kunnossa?” kysyn olettaen, että nainen on Pedron äiti.

”Asumme täällä” Pedro huokaisee. ”Olemme tosi köyhiä ja äitini on sairas, eikä meillä ole varaa lääkkeisiin. Isäni on…” Pedro aloittaa, mutta hiljenee ja huomaan kyynelten kohoavan hänen silmiinsä.

”…en tiedä, missä isäni on.” Pedro päättää lauseen pyyhkien vapaalla kädellä kasvojaan.

”Olen todella pahoillani” sanon vakavalla äänellä. ”Mutta minulla oli asiaakin. Oletko nähnyt sitä kuningatarpystiä, jonka näytin sinulle tänään?”

”Onko se hävinnyt? En tiedä siitä mitään.”

Päätän uskoa Pedroa ihan vain säälistä.

”Voisinko auttaa teitä jotenkin?” kysyn vielä.

”Voitko pidellä Luciaa hetken?” Pedro kysyy ja otan vauvan hänen sylistään. Yritän olla todella varovainen.

Pedro menee sisään ja antaa äidilleen juotavaa. Hän tulee pian hakemaan siskonsa ja kiittää.

Palaan Pedron luota koulun pihalle ja hämmästyn, kun takaovi on auki. Juuri siitä ovesta kuljemme kerhotilalle ja takaisin. Lähestyn ovea ja juuri, kun olen astumassa sisään, törmään Jyrkiin ja kaadumme molemmat. Silloin jokin kiiltävä ja kultainen vierii ulos Jyrkin laukusta. Kuningatar-pokaali!

”Mitä ihmettä? Sinäkö sen veit?” huudahdan tajuten samalla, että Pedro olisi ollut aivan liian lyhyt viemään pokaalia kaapin päältä. Ja nähdessäni Jyrkin lumiset kengät tajuan, mistä lätäköt olivat tulleet.

”Miksi sinä veit palkintomme?” kysyn Jyrkiltä.

”Halusin sen, jotta voisin leveillä sillä” Jyrki tunnustaa häpeissään. ”Ottakaa se takaisin. Oli väärin viedä se.”

”Niin oli, mutta kiitos, että olit rehellinen.” Sanon ja palautan pystin paikalleen kaapin päälle.

Ja niin turnaus saadaan pelattua ja Onni vie voiton, eikä se yllätä yhtään.