Mirror, mirror, not anymore

Oona Rokkila, 14 v

“Älä ikinä petä sitä”, oli isoäitini ohjeistanut ojentaessaan minulle mustareunuksisen, kauniin peilin. Ja minä nyökyttelin päätäni, nyökyttelin vaikka kuinka paljon, vaikka en minä silloin noiden sanojen merkitystä ymmärtänyt.

Joka ikinen aamu. Joka ikinen. Juuri kun kaikki oli valmista, juuri kun reppu oli jo heitetty selkääni, minä vilkaisin peiliin. Sen reunat olivat puuta, mustaksi maalattua ja kuvioitua. Osa kuvioista oli päällystetty kullalla, kauniisti ja ohuelti. Suuri peili nojasi seinääni vasten, ja näytti kuvani. Vaaleanruskeat hiukseni laskeutuivat kiharina ja hieman sotkuisina olkapäilleni, ja syvänruskeissa silmissäni vilahti ilo, kun hymyilin itsekseni. Tämä aamu ei poikennut muista, ja hyvä niin. Näin oli hyvä, olin kaikin puolin onnellinen. Elämäni oli tavallista, ei kovin tapahtumarikasta, mutta aivan sopivaa minulle. Olin tyytyväinen itseeni ja ulkonäkööni. Pidin itseäni kauniina. Kaikki eivät ajatelleet samoin, näppyläiset ja epäsymmetriset kasvoni eivät olleet monen mieleen. Ajattelin kuitenkin, että kaikissa ja kaikessa oli aina jotakin kaunista

Maailmassa, jossa jokainen pelkäsi olla oma itsensä ja uskoa itseensä, oli minunlaisten ihmisten vaikea olla. Meidän, jotka tunnistimme oman kauneutemme ja uskoimme siihen. Meidän, jotka emme ymmärtäneet muiden epävarmuuksia, jotka näimme vain asioiden ja ihmisten hyvät puolet. Meistä tuntui, kuin olisi väärin tietää olevansa kaunis ja tuntea rohkeutensa. Meistä tuntui, että se olisi itserakkautta. Vaikka lopulta se itsevarmuus ja -tietoisuus oli kaunista, ja osa meitä.

Toisinaan minusta tuntui, kuin peili olisi osa minua, jollain kierolla ja hieman pelottavalla tavalla. Aluksi ajattelin sen olevan peilikuvani, johon tunsin yhteyttä. Tunsin oman kehoni ja omat kasvoni, pystyin yhdistämään käsieni vahvuuden jousen kannatteluun, silmieni tarkkuuden nuolen ampumiseen. Mutta ei, se olisi liian yksinkertaista, minä tunsin jotakin erilaista. Se tuntui katselevan minua. Vain se yksi ja tietty. Kävelin eteisen peilin ohi, näin oman kuvani. Kävelin huoneeni mustareunaisen peilin ohi, näin itseni. Kokonaan, kuin osana peiliä. Kuin olisin se. Kuin olisin peili? Niin, juuri sen järjettömyyden takia asian ajattelu ei ottanut isoa roolia arjessani.

Äitini huuto sotkeutui sekavaan uneen, jossa harhailin pimeässä metsässä, vailla tietä ulos. Heräsin vasta, kun tämä koputti oveeni, hoputti nousemaan ylös. Väsymys oli poissa sillä sekunnilla, kun vilkaisin kelloa. 7.55. En minä ollut sellainen ihminen, joka nukkui herätyksensä ohi, myöhästyi koulusta. Olin hyvä oppilas. Juuri siksi en ajatellut peiliin katsomisen olevan tällaisen kiireen aikana olennaista. En silloin tiennyt sen pienen virheen, jota en silloin virheeksi edes tunnistanut, koituvan kohtalokseni.

Puuskahtaen suljin oven takanani, kiireisen aamun ja koulupäivän paino harteillani. Olin väsynyt, ja toivoin pääseväni rauhassa huoneeseeni lepäämään. Painavaa reppua mukanani raahaten kipusin portaat yläkertaan ja huoneeni ovelle. Vanha, puinen ovi narahti kun avasin sen. Astuin sisään huoneeseeni, ja katseeni kiinnittyi heti seinään nojaavaan peiliin. Reppu tipahti olaltani, aiheuttaen puulattialle tippuessaan kovaäänisen tömähdyksen.

Askel kerrallaan kävelin huoneeni poikki peilin luo. Pystyin melkein näkemään, tuntemaan, kuinka se virnuili tietäessään, miten hyvin olin sen hallinnassa. Jos olisin halunnutkin, en varmaan olisi saanut katsettani irti siitä. Koko huone tuntui hämärältä, vaikka aurinko paistoi suoraan ikkunasta sisään. Sen valo tuntui katoavan, imeytyvän peiliin. Niin kuin minäkin, vähitellen, askel askeleelta. Seisoin peilin edessä, katsoin sitä, enkä nähnyt omaa kuvaani siitä. Peili oli musta. Eikä vain musta, ei vain musta kangas peilipinnan päällä, vaan musta tyhjyys. Ehkä, jos kokeilisin, käteni saattaisi mennä siitä läpi. Kuin musta aukko, se tuntui imevän kaiken ympäriltään. Kuinka se minua hallitsikaan, enkä minä enää tuntenutkaan itseäni. Ehkä jos kokeilisin…

Ja kun sormeni kosketti mustaa tyhjyyttä, tulin viimein kokonaan osaksi sitä.

Tiesin missä olin jo ennen kuin avasin silmäni. Tiesin myös, että tämä maailma ei ollut oikea, vaan jonkun, pikemminkin jonkin, luoma. Mutta kuinka se tuntuikin todelta, kuinka sen olemassa olemattomuuteen pitikään keskittyä, että ei vain unohtanut. Pystyin tuntemaan allani kiemurtelevat juuret, kuulemaan puiden hiljaisen suhinan ja aistimaan pimeyden ympärilläni. Metsä. Voi, kuinka se muistuttikaan uneni metsää. Voisiko se? Niinkö kova peilin ote minusta oli, ei kai? Mieleni harhaili kuin eksynyt lapsi metsässä. Mutta olin rohkea, olin aina ollut. Joten kun nousin ylös, leukani oli pystyssä, silmäni tarkkaavaiset ja käteni vahvat. Itsensä tuntemiseen kuuluu myös omien heikkouksien tunteminen, niiden tiedostaminen. Omien pelkojen. Pimeän pelko. Lähdin kävelemään pitkin neulasmattoa, tietämättä päämäärääni.

Ja lopulta minä kuitenkin tiesin päämääräni. Jotenkin minä tiesin, missä metsän laita oli. Ja tiesin, että minun piti päästä pois sen luota, metsän keskustaan. Kävellessäni näin välähdyksiä jostakin tummapukuisesta. Tuon puun takana, ja nyt tuolla edempänä… Vai oliko se sittenkään mitään? Leukani pysyi ylhäällä, en antautunut pelon käsiin. Metsä näytti pysyvän koko ajan samanlaisena, koko ajan yhtä pimeänä ja synkkänä, vaikka koko ajan minä ohitin puita, tallasin maata ja kävelin päättäväisesti eteenpäin. Aikaa tuntui kuluneen jo kauan. Halusin juosta, mutta tunsin sen katselevan minua ja vastustin pakenemisen halua, en aikonut näyttää epävarmalta. Minä olin
rohkea. Kun lopulta näin peilin puiden muodostaman ympyrän keskellä, tunsin hetkellistä helpotusta, joka kuitenkin väistyi, kun tajusin, että ehkä juuri sitä peili halusi. Sitä, että luulisin sen olevan pakopaikka, että ajattelisin sen olevan turvani tältä pelottavalta maailmalta. Kun kävelin nyt normaalisti kuvaa heijastavan peilin luo, tiesin, että tämä oli vasta alkua. Seisoessani peilin edessä, katsellessani omakuvaani, näin silmistäni heijastuvan epävarmuuden. Karistin sen pois. Minä tunsin itseni, minä olin rohkea.

Ja jälleen minä tiesin missä olin. Vaikka mikä se edes oli, missä minä olin? Minä tunsin sen, mutta samaan aikaan se oli niin vieras. Maailma tuntui rajalliselta. Ei ollut muuta kuin kivilattia. Nousin ylös, katselin ympärilleni. Kivilattia, ei muuta. Vaikka kuinka yritin tihrustaa horisonttia, siellä ei näkynyt muuta kuin pimeyttä, kuin maailma loppuisi siihen. Kävelin eteenpäin, tiesin, mihin kävellä. Ja vähitellen kaiken sen tyhjyyden keskellä alkoi näkyä hahmoja. Kuin ihmisiä, mutta kaikilla huput päässä, ja kaikki kasvottomia. Kasvojen tilalla sama, jo tutuksi tullut tyhjyys. Ja kaikki selkeissä ryhmissä, piireissä. Piirien väliin muodostui käytävä. Piireistä kuului supinaa, puhetta, jota en kuitenkaan saanut kasattua lauseiksi, kuin en tuntisi koko kieltä, vaikka tiesin puhuvani itse sitä täysin samaa. Piireistä sinkoili minun suuntaani katseita, ilkkuvia ja arvostelevia. Näin ja tunsin katseet itsessäni, vaikka niitä minulle heittelevät henkilöt olivat kasvottomia. Kävelin eteenpäin. Olin rohkea, leuka pystyssä. Pystyin kuitenkin tuntemaan, kuinka yksin olin. Vain minä ainoana olin ilman piiriä, jossa olla. Joka ikisellä muulla oli joku, jolle puhua. Piireistä kuului naurua. En ollut varma, nauroivatko ne minulle. Tiesin vain, kuinka yksin minä olin. Ulkopuolelle jäämisen ja yksinäisyyden pelko. Peili tosiaan tunsi minut hyvin. Mutta ei, minä olin rohkea, ja kun piirit jäivät taakseni ja näin peilin tyhjyyden keskellä, leukani oli yhä pystyssä. Kuitenkin, kun seisoin peilin edessä, näin silmistäni kuvastuvan säikähdyksen. Vain hetken ajan.

Ja taas. Taas minut oli heitetty kuin nukke uuteen maailmaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kuin edellinen, tämä ei ollut rajallinen ja pieni, tyhjä. Tämä oli sen vastakohta, valtava, monimutkainen ja pelottava. Olin lammen rannalla. Takanani avautui suuri niitty täynnä erivärisiä ja –laisia kukkia. Taivas oli pilvinen, tunnelma synkkä. Lammen pinta oli tyyni, täysin tyyni. Ja musta. Tyhjän musta. Tutun musta. Sen pinnalla leijui sumua, ohutta ja harmaata. Vastarannalla oli metsä, ja vaikken nähnyt muuta kuin sen reunan, minä tiesin, kuinka valtava se oli. Tunsin, kuinka helppo sinne olisi eksyä. Lammen vastarannalla, aivan veden tuntumassa, oli hieman erillään muista puista suuri tammi. Sen vahvat oksat kohosivat korkealle ja kaartuivat eri suuntiin. Matalimmat niistä miltei koskettivat veden pintaa, olivat ihan lähellä sitä, mutta ei kuitenkaan. Lammen pinta oli koskematon. Ja yhdestä, rantaviivaa myötäilevästä, paksusta ja korkeasta oksasta riippui jotakin. Pieni, puinen keinu riippui oksan varassa. Ja pienessä keinussa istui pieni poika. Kaiken niin suuren keskellä. Yksin, ilman paikkaa, johon mennä. Hylätyksi tulemisen pelko.

Tiesin, että minun tulisi kävellä metsän reunaan, eksyneen ja hylätyn pojan luo, aivan sen luo, mutta se teki kovin kipeää. Pystyin tuntemaan pojan surun, epätoivon, hänen pelkonsa ja hänen toivottomuutensa. Ja kaiken sen läpi tiesin, etten minä voisi auttaa häntä, muuttaa asioita paremmaksi, sillä kaikki oli jo tapahtunut. Ja minä pelkäsin. Hetken ajan, tässä vieraassa, miltei kauhuelokuvamaisessa paikassa minä pelkäsin. Mutta itsevarmuuteni oli kauan kerättyä, enkä minä aikonut murtua. Joten minä kävelin. Lampi ei ollut iso, mutta kun kävelin sen reunaa myöten, se tuntui suurenevan. Märkä ruoho kasteli kenkäni ja minun oli kylmä. Ja nyt, hetken käveltyäni, minä pystyin kuulemaan pojan itkun. Hiljaisen, lohduttoman nyyhkytyksen. Ja mitä lähemmäksi minä kävelin, sitä selkeämmin minä tunsin hänen kipunsa, hänen hylätyn olonsa. Ja sitä hän olikin. Hylätty, eksynyt poika. Yhtä eksynyt kuin minun mieleni. Ja niin minä silti yhä kävelin, ja lopulta, kaiken sen kävelemisen jälkeen olin perillä. Vastarannalta oli näyttänyt siltä, tai ehkä olin vain olettanut niin, että poika olisi ollut myös kasvoton, kuten ne muutkin. Mutta ei. Nyt, kun seisoin vain muutaman metrin päässä hänestä, näin hänen kasvonsa. Ne olivat kauniit, kauniimmat kuin mitkään kasvot ikinä. Korkeat poskipäät, pyöreä nenä, pieni, mutruinen suu ja silmät, jotka kauniina päivänä olisivat loistaneet kuin kaksi pientä tähteä. Mutta hänen elämässään ei enää tulisi kaunista päivää. Ja sen ajatteleminen sattui. Näin lähellä minä tunsin niin selkeästi, kuinka suuri tämä maailma oli, ja kuinka pieni ja avuton hän siinä oli. Ja hän katsoi minua suoraan silmiin. Kuinka olisinkaan halunnut ottaa hänet syliini, kertoa huolehtivani hänestä, mutta tiesin, etten minä voinut. Ja siinä minä tajusin, että olin hetkellisesti antanut periksi. Hetkellisesti olin unohtanut, että tämä oli peilin maailma, ei tätä ollut oikeasti. Oliko tuota pientä, avutonta poikaakaan oikeasti? Mutta jos olinkin osa peiliä, oliko tämä silloin osa minua, tämäkin valtava maailma? Pääni tuntui halkeavan, kun kävelin tammen ohi, sen takana olevan peilin eteen. Ja silmäni näyttivät eksyneiltä.

Tällä kertaa en tiennyt, missä olin. Mutta tiesin, kenen kanssa. Näin hänen kasvonsa, niin todella tutut kasvonsa. Tiesin, tunsin, kuinka paljon rakastin häntä. Mutta miten? En minä millään voinut tuntea häntä, mutta pystyin miltei kertomaan mitä hän tunsi vain katsomalla hänen ruskeisiin silmiinsä. Niin hyvin minä hänet tunsin. Tiesin historiamme, tiesin, mitä olimme kokeneet yhdessä. Ja se oli niin hassua, niin omituista. Ja niin pelottavaa, sillä tuo edessäni niin varmana seisova henkilö oli täydellinen. Hänen kasvonsa olivat kuin silkkiä, varovasti ja hellin käsin kootut. Hänen pieninkin hymynsä ylettyi kauniisiin silmiin asti, ja hänen kätensä olivat vahvat mutta kovin varovaiset, kun hän otti omista käsistäni kiinni. Hän oli ystävällinen, minä tiesin sen, muistin sen. Tiesin kaiken, mitä hän oli vuokseni tehnyt. Miten hän oli aina auttanut minua, milloin tahansa, kun olin vain pyytänyt. Tiesin, kuinka kiltisti hän puhui minulle, kuinka hän kunnioitti minua. Ja kaiken tuon edessä seisoin vain minä. Vain minä. Miten tuo, noin täydellinen henkilö voisi ikinä rakastaa minua? Vaikka kyllä minä tiesin hänen rakastavan, mutta kuinka minä pelkäsinkään, että se kaikki oli vain valetta. Sillä hän ansaitsisi jonkun niin kovin paljon paremman. Pelko siitä, ettei ole rakkauden arvoinen.

Ja se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun ajattelin, etten ole tarpeeksi, tuon henkilön edessä seisoessani. Sillä olin aina ajatellut, että olen tarpeeksi sellaisena kuin olen, mutta nyt en ollut siitä enää niin varma. Olin aina ajatellut olevani tarpeeksi, olevani kaunis omana itsenäni. Tässä maailmassa ei ollut mitään muuta kuin me. Hän oli tarpeeksi tähän maailmaan, hän piti käsistäni kiinni kevyin ottein, katsoi minua silmiin ja hymyili. Ja kaikki se riitti tekemään minut epävarmaksi hänen täydellisyytensä edessä. En voinut paeta häntä minnekään. Enkä olisi halunnutkaan, se tässä pelottavinta olikin. Hän irrotti käsistäni, ja jalkani kuljettivat minut peilin luokse, joka oli aivan muutaman metrin päässä takanamme. Jalkani eivät olleet väsyneet, toisin kuin aiemmilla kerroilla, kun seisoin peilin edessä. En ollut matkan uuvuttama, vaan kokemuksieni uuvuttama. Mieleni oli väsynyt tähän, ja peili paljasti silmissäni näkyvän epävarmuuden. Silti, yhä edelleen, leukani oli pystyssä.

Ja niin yhä seuraavassa maailmassa leukani oli pystyssä, kun nousin seisomaan. Metsä, jälleen metsä. Mutta erilainen. Tunsin, että tällä kertaa metsä ei ollut maailman pääroolissa, oli jotakin muuta. Jokin muu matka tai tehtävä minulle suoritettavaksi ja koettavaksi. Ja sitähän tämä olikin, vain kokemuksia maailmoissa, joita ei edes oikeasti ollut olemassa. Mutta miten sitten oli mahdollista, että itsevarmuuteni tuntui hieman murentuneen näiden kokemusten myötä? Mutta ei, edelleen ei, edelleen olin rohkea, minun oli pakko olla. En antanut näiden kokemusten kaataa minua. Ja tämä ajatus vahvistui entisestään, kun seisomaan noustessani näin maalitaulun ja jousen makaavan maassa vähän matkan päässä minusta. Tässä minä olin hyvä.

Maassa oli punainen nauha, ja siitä arviolta 50 metriä eteenpäin oli maalitaulu. Perinteisen punavalkoinen, keskellä pieni punainen piste. Koko tuolla matkalla oli kasvottomia ihmisiä, jotka muodostivat väliinsä käytävän, josta nuoleni oli määrä lentää kaikkien katsoessa. Nostin jousen ja nuolen maasta. Vain yksi nuoli, mutta tiesin sen olevan minulle tarpeeksi. Se olisi vaativaa, mutta kokemukseni ja taitoni riitti tähän oikein hyvin. Tunsin kuitenkin pientä jännitystä kävellessäni punaisen nauhan eteen. Viritin jousen kaikkien katsoessa. Suljin toisen silmäni kaikkien katsoessa. Hengitin syvään kaikkien katsoessa. Kuulin oman sydämeni tykytyksen, en mitään muuta. Joka ikinen kasvoton ihminen katsoi minua aivan hipihiljaa. Uskoin itseeni kaikkien katsoessa. Ammuin kaikkien katsoessa. Epäonnistuin kaikkien katsoessa.

Kaiken sen varmuuden ja jousen pitkästä aikaa näkemisen tuoman ilon jälkeen minuun iski epävarmuuden aalto. Muistin kaikki ne muut maailmat, kaiken niiden tuoman kivun. Ne olivat vain maailmoja, olinko sittenkään rohkea? Olinko antanut periksi, jos kerta tunsin kipua, vaikka tätä kaikkea ei edes ollut olemassa? Se ajatus kesti vain sekunnin, mutta se yksi sekunti osui juuri väärään kohtaan. Juuri siihen, kun olin ampumassa. Yksi sentti vasemmalle, ja epäonnistuin. Tiesin sen heti, kun nuoli lähti matkaan. Näin pitkää matkaa ampuessa yksi sentti oli jo paljon. Ja niin minä epäonnistuin kaikkien katsoessa. Ja kaiken sen varmuuden jälkeen se tuntui aivan kamalalle. Epäonnistumisen pelko.

Tunsin joka ikisen kasvottoman ihmisen katseen ihollani polttavana ja pelottavana, syyttävänä ja pilkkaavana. Ja hetken ajan se kaikki oli aivan liikaa. Niin rohkea kuin olinkin, niin itsevarma kuin olinkin, niin se kaikki oli hetken aivan liikaa. Halusin luovuttaa, halusin antaa jalkojen pettää altani, jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Mutta ei, yhä edelleen löysin vahvuuteni ja muistutin itseäni siitä, etten voisi antaa yhden peilin tuhota itseäni. En ikinä. Joten niin minä taas nousin ylös, kävelin peilin eteen ja kohtasin omat, itkuiset ja väsyneet silmäni peilistä.

Metsä. Taas jälleen kerran metsä. Hetken harkitsin, jäisinkö maahan makaamaan, antaisin ajan viedä minut sitten, kun niin haluaisi. Mutta kuitenkin nousin ylös. Se oli metsä, mutta se tuntui jollakin oudolla tavalla tyhjältä. Taakse katsoessani peili oli kadonnut ja näin pelkkää mustaa tyhjyyttä. Sinne ei olisi menemistä, joten minun oli määrä kulkea eteenpäin tässä metsässä. Ja niin minä tein. Ja vain hetken aikaa kului, kun näin peilin. Nytkö jo? Mitään ei ollut tapahtunut. Koin hetkellistä, lapsellisen toiveikasta helpotusta ja iloa ajatellessani, että ehkä tämä oli viimeinen maailma, kun mitään ei kerta ollut tapahtunut. Mutta en ehtinyt ottaa kuin pari reipasta askelta, kun näin toisen peilin. Pari askelta, kolmas peili. Ne muodostivat metsän seassa mutkittelevan käytävän. Joka toinen peili oikealla, joka toinen peili vasemmalla. Säännöllisin välimatkoin, muutaman metrin päässä toisistaan. Saavuin ensimmäisen peilin luo. Oman peilikuvan pelko.

Näin ihmisen, jolla oli sotkuinen tukka ja väsyneet silmät. Kävelin vähän matkaa eteenpäin, kolmannen peilin luo. Tuon ihmisen kulmakarvat olivat paksut ja epäsiistit. Viidennen peilin luo. Tuolla ihmisellä oli myös kalpeat huulet. Kävelin eteenpäin, meinasin kompastua maassa makaavaan, hieman nyrkkiäni pienempään kiveen. Kahdeksannen peilin luo. Tuon ihmisen nenä oli hieman hassun muotoinen. Kymmenennen peilin luo. Tuon ihmisen silmänaluset olivat tummat, silmät tylsät. Hieman eteenpäin, vaikka olin väsynyt. Kahdennentoista peilin luo. Tuolla ihmisellä oli pyöreät, roikkuvat posket. Viidennentoista peilin luo. Tuon ihmisen iho oli näppyläinen ja ällöttävän näköinen. Eteenpäin, päätäni särki. Seitsemännentoista peilin luo. Tuon ihmisen kaula oli lyhyt, naama oudon muotoinen. Peilien metsään muodostaman käytävän päädyssä oli oikea peili. Se odotti minua. Minä en sitä, mutta silti kävelin sen luo. Kahdeskymmenes peili. Tuo ihminen ei ollut kaunis. Tuon ihmisen silmistä kuvastui pelko. Ja tuo ihminen olin minä.

Siinä metsässä, peilin edessä seisoessani suljin väsyneet, tylsät silmäni. Kuvittelin itseni kotiin. Huoneeseeni. Lauantai-aamu. Nousin sängystä, pyyhin rähmät silmistäni ja haukottelin. Kävelin peilin eteen. Hiukseni olivat auki, hipoivat olkapäitäni. Kasvoni olivat meikittömät ja unen tahrimat. Päälläni oli vaaleansiniset, hieman pieneksi käyneet pyjamat. Ja minä olin kaunis. Siinä niin, juuri heränneenä, kaikkine epätäydellisyyksieni minä olin kaunis. Vaikken olisi jonkun muun mielestä ollutkaan, niin minä en keskittynyt huonoihin puoliini. Avasin silmäni, eikä enää ollutkaan lauantaiaamu.

Ei, tuo ihminen, tuossa peilissä, edessäni, ei ollut minä. Se oli peilin luoma versio minusta, joka toi kaikki huonoimmat piirteeni esille. Eikä ne piirteet olleet ominta minua, minä olin hymyni, nauruni ja silmieni loiste. Minä olin vahvuuteni, rohkeuteni ja ylpeyteni, jonka olin aina kantanut mukanani, mihin ikinä kuljinkin. Jonka oli vaivalla kerännyt ja kasannut joka ikisen vastoinkäymisen, ja joka ikisen maailman jälkeen uudelleen. Minä olin vahva, minä en ollut osa tuota peiliä. En ollut, en ollut, en ollut. En suostunut olemaan, en ikinä suostuisi. Näiden maailmojen tarkoitus oli vain ja ainoastaan tuhota minut hiljalleen, vähitellen ja kivuliaasti. Alussa ne toivat vähitellen esiin heikkouteni, saivat minut uskomaan niiden vääryyteen, merkityksettömyyteen. Sitten ne alkoivat hiljalleen luoda minulle lisää heikkouksia. En minä pelännyt epäonnistumista, enkä minä etenkään pelännyt omaa peilikuvaani. Mutta niin ne saivat minut uskomaan. Eikä se ollut ollut kovin kaukana, että niin olisi oikeasti käynyt, että peili ja sen luomat maailmat olisivat saaneet minut murtumaan. Mutta ei, leukani oli yhä pystyssä.

Luulin aina, että peilien oli tarkoitus kertoa totuus. Kuitenkin tämä yksi kiero peili opetti minulle, että vain minä voin tietää oman totuuteni, tuntea itseni. Ei peilikuvani, ei se, miltä muiden silmissä näytän. Se ei kerro arvoani, vaan se, mitä itse itsessäni näen.

Kävelin takaisinpäin, sinne, missä muistin kompastuneeni kiveen. Hymyilin sen nähdessäni. Noukin sen käteeni, ja kävelin takaisin oikean, alkuperäisen peilin luo. Olin kuulevinani viulun soittoa jostakin kaukaa, kun kohotin kiveä pitelevän käteni ilmaan. Tunnistin kappaleen. Se oli soinut viimeisimmässä jousiammuntakilpailussa suoritukseni aikana. Se oli hieno kappale, pidin siitä. Hymyillen mietin kaikkia niitä muistoja, joita se toi mieleeni.

Tiesin, mitä olin tekemässä, olin siitä täysin tietoinen. Tiesin myös, että se oli oikea ratkaisu. Peilikuvani oli nyt normaali, sellainen kuin sen kuuluikin olla. Silmistäni kuvastui ylpeys ja varmuus. Tunsin oloni vahvaksi ja itsevarmaksi. Hengitin syvään. Paiskasin kiven peiliä päin kaikella sillä voimalla, jonka ikinä vain pystyin itsestäni löytämään. Peili murskautui tuhansiksi ja tuhansiksi paloiksi, ja sillä samalla hetkellä myös minun elämäni päättyi. Olin ollut osa peiliä, mutta en suostunut sen tahtoon, en suostunut olemaan jotakin niin tuhoavaa mutta samalla niin tuhottavissa olevaa. Vaikutin omaan kohtalooni, ja vaikka kuolinkin täällä, pimeässä metsässä, minä kuolin ylpeänä.