Parempia aikoja on tulossa

Kirjoittanut: Iina, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Vihdoin. Vihdoin se löytyi. Vihdoin se toimii. 

“Naurettavaa, typerää, epäoikeudenmukaista!” murahti ylilääkäri Miguel Edmundo paperille printatuille korona-luvuille. “On vuosi 2079 ja kukaan idiootti ei ole vieläkään keksinyt toimivaa rokotusta!” Miguel ärähti ja heitti paperin roskiin.

“Kyllä niitä on toimiviakin keksitty. Ei vaan tarpeeksi toimivia. Tämä virus on paljon älykkäämpi kuin luulimme. Me voimme vain…” rauhoitteli Miguelin kollega Gavin.

“Me voimme mitä? Emme mitään. Tiedätkö kuinka monta ihmistä tähän on jo kuollut? Tiedätkö kuinka monta sotaa ja terroristi-iskua on tämän takia tullut? Liian monta. Maailman väkiluku on pienentynyt jo neljällä miljardilla sitten vuoden 2020. Miljardilla, Gavin. Jos joku huippunero keksisi sen pienen pistoksen joka tappaisi tuon viruksen kaikki muodot niin voisimme jälleen elää kunnolla,” Miguel rähisi ja katsahti ulos ikkunasta.

Kuuba, jossa hän kasvoi, ei muistuttanut enää ollenkaan itseään. Kaduilla käveli enää harva, erilaiset viihdekeskukset oli lakkautettu ja tilalle oli rakennettu sairaaloita. Ilma oli sakeaa, oli hankala hengittää. Varsinkin kun käytti kasvomaskia. Mikäli ihmiset eivät kuolisi pian, niin maailma kuolisi. Siitä Miguel oli varma. 

“Apua, apua, joku auttakaa! En saa henkeä!” nainen huusi huoneesta 208.

Miguel juoksi paikalle kahden sairaalahoitajan kanssa. He antoivat naiselle happea ja tyynnyttelivät häntä.

“Minä jo luulin, että tämä olisi loppuni. Ehkä jopa toivoin…” Nainen sanoi hengittäen happinaamariinsa.

“Olen pahoillani rouva, mutta meidän on siirrettävä teidät kerrosta ylemmäs, nähkää virus on saavuttaneet viimeisen vaiheen,” Miguel sanoi ja alkoi jo rullaamaan sänkyä ulos huoneesta.

“Tiedätkös, minä synnyin silloin kun tämä pandemia alkoi ja aina luulin, että me pääsisimme vuodessa tai kahdessa takaisin normaaliin elämään. En ymmärrä mitä tapahtui,” nainen huokaili, kun Miguel vei hänet 300 muun potilaan aulaan.

“Tulen katsomaan teitä illan päätteeksi, koittakaa levätä, sekä nauttia… vielä jonkin aikaa,” Miguel sanoi, hymyili, ja lähti kävelemään testauspisteelle.

“Jos olen elossa vielä illalla herra Edmundo! Iso jos!” nainen huuteli pieni ilon häivähdys äänessään. 

Testauspisteellä oli ruuhkaa. Miguel joutui odottamaan jonossa kaksi tuntia ennen kuin edes pääsi itse odotushuoneeseen istumaan.

“Anteeksi rouva, voi anteeksi, en tarkoittanut…” Gavin huudahteli anteeksipyyntöjä joka puolelle ängeten samalla Miguelin viereen tuolille. “Mansikkamuffinssi?” Gavin kysyi ja ojensi kauniin punaisen muffinssin Miguelille. Miguel laittoi omansa kassiin, mutta Gavin alkoi syömään omaa leivonnaistaan.

“Hulluko sinä olet?” Miguel kuiskasi kauhistuneena. Gavin kohotti katseensa.

“Ai niin anteeksi, en muistanut!” Gavin henkäisi ja veti maskin äkkiä naamalleen.

“Et muistanut että maailmalla riehuu tappava pandemia? Sinähän olet 30 vuotta? Gavin, sinun elämäsi on ollut pelkkää pandemiaa,” Miguel ärähti ja katsoi samalla omaa vuoronumeronsa. He istuivat hiljaa lopun aikaa, kunnes Miguel meni testauspisteelle.

“Saatte tekstiviestin puhelimeenne illan aikana,” hoitaja sanoi rutiininomaisesti, kun Miguelista oli otettu näyte. Miguel jäi pariksi minuutiksi odottamaan Gavinia, joka halusi tulla päivälliselle Miguelin luo.  

“Älä taas laita pinaattikeittoa. Jos totta puhutaan, niin se ei edes maistu pinaatille,” Gavin valitti samalla kun Miguel parkkeerasi auton. Puhelin pirahti hiljaa.

“Se on varmaan koronatestin tulos. Voitko katsoa sen?” Miguel pyysi.

Gavin avasi Miguelin puhelimen ja huokaisi syvään. “Covid-19 negatiivinen,” Gavin sanoi ja desinfioi puhelimen ennen kuin antoi sen takaisin Miguelille.

Miguel otti puhelimen ja nousi autosta. Hän asui yhdestä Kuuban vähiten asutuista kylistä, jossa jopa ympäristö päästöt olivat minimaaliset. Ilma oli raikasta. “Gavin! Tule niin saat sitä muovi… ei kun pinaattikeittoa!” Miguel huusi ja naurahti surullisesti. Pinaatin ja porkkanan kasvatus oli jouduttu lopettamaan muutama vuosi sitten.

“Gavin!” Miguel huusi ja avasi autonsa oven. Gavin istui pelkääjän paikalla hiljaa, puhelin kädessä. “Onko sinulla… oletko sinä… saitko positiivisen testituloksen?” Miguel kysyi. Gavin nyökkäsi. 

“Kuule Miguel, tämä on oikeasti vaarallista. Et sinä voi ottaa koronapositiivista päivälliselle,” Gavin murehti, mutta kuitenkin söi Miguelin antamaa pinaattikeittoa.

“Älä ole hölmö. Olet enää yksi harvoista ystävistäni. Elossa olevista,” Miguel sanoi murheellisesti.

Gavin katsahti häneen. “Kuule minun pitäisi mennä sairaalaan, ettei tämä tartu.”

“Älä mene. Tarvitsen seuraa. Ja sitä paitsi, sinä olet vielä nuori ja vetreä. Minä täytän kohta 80 ja kuolema on kolkuttanut monia vuosi oveeni,” Miguel naurahti. “Teen sinulle mummoni flunssalääkettä. Se on oikea tehoparantaja. Oikeasti,” Miguel sanoi kun näki Gavinin katseen. Miguel meni lääkekaapilleen ja otti sieltä kaiken minkä löysi.

“Onko tuo jotenkin… laillista?” Gavin kysyi nähdessään Miguelin sekoittamassa kaikkia aineksia yhteen.

“Olen lääkäri, Gavin. Työni on tappaa,” Miguel sanoi ja näki kuinka Gavin purskahti nauruun. Nauru jatkui, kunnes se muuttui pahalta kuulostavaksi yskimiseksi. “Gavin? Gavin, onko kaikki hyvin?” Miguel kysyi hätääntyneenä ja näki kuinka Gavin haukkoi henkeä.

Miguel lopetti lääkkeen sekoittamisen ja kaatoi osan siitä Gavinin kurkkuun. Yskä loppui. 

Miguel ajoi ylinopeutta sairaalaan, luultavasti aiheuttaen ainakin kolme kolaria matkalla.

“Gavin, älä puhu, mutta jos kuulet minua niin nosta kaksi sormea pystyyn,” Miguel sanoi hätääntyneenä samalla kun kaarsi sairaalan pihaan. Gavin ei nostanut kättään mutta näytti kahta sormea sylissään. Miguel rauhoittui hetkeksi. Gavin oli vielä hengissä.  

Miguel raahasi Gavinin sairaalapaareille samalla kun hoitajat kyselivät häneltä vihaisina kysymyksiä, joista Miguel kuuli vain osan: “Kuinka tyhmä voi ihminen olla?” tai “Luulisi lääkärin tietävän paremmin.”

“Sanopa muuta,” Miguel ajatteli kun katsoi kuinka Gavinilta otettiin toista koronatestiä.

“Onko hän syönyt tai juonut viimeisen kahdeksan tunnin aikana?” hoitaja kysyi ja Miguel havahtui.

“Kyllä annoin hänelle, tuota, flunssalääkettä,” Miguel sanoi anteeksipyytävästi.

Hoitaja katsoi häntä paheksuvasti. “Joudutte luultavasti kirjoittamaan kirjallisen raportin ylilääkärille ajattelemattomuudesta ja muiden sekä oman turvallisuuden vaarantamisesta,” hoitaja sanoi ja ojensi Miguelille pinkan papereita.

“Minä olen ylilääkäri,” Miguel ärähti. Gavin oli ottanut happinaamarinsa pois. “Kuinka voit?” Miguel kysyi huolissaan samalla heittäen paperit roskiin.

“Hyvin. Todella hyvin,” Gavin sanoi ja katsoi ympärillään olevia vihaisia hoitajia.

“Se johtuu lääkkeistä,” hoitaja sanoi ja katsahti Gavinin testitulosta. Hänen otsansa meni kurttuun. Hän katsahti uudestaan Gaviniin. “Herra Yago, tiedän testituloksenne oli negatiivinen. Teillä ei ole enää koronaa.” 

Gavinista otettiin vielä kaksi testitulosta, mutta ne molemmat tulivat negatiivisina takaisin.

“Se oli ehkä väärä positiivinen,” Gavin sanoi huolettomasti hoitajille kun oli päässyt pois sairaalavuoteesta.

“Meidän testejä ja niiden valmistusta valvoo robotti. Robotti ei tee virheitä. Teillä vain oli korona, joka häipyi. Yllättävän nopeasti kylläkin…” hoitaja mutisi, kun Miguel ja Gavin lähtivät kävelemään ulos.

“Onko sinusta mahdollista, että se flunssalääke olisi parantanut tämän?” Gavin kysyi kun he olivat saapuneet parkkipaikalle.

“Mietin samaa, mutta ei se ole todennäköistä. Se oli luultavasti taas uusi muunnos tätä virusta,” Miguel sanoi.

“Mutta se on mahdollista? Mitä jos testaisit sitä koronapotilaaseen? Ei siitä haittaakaan ole. Kehen voisimme sitä testata?” Gavin kysyi ja Miguel kääntyi kannoillaan.

“Minun itseasiassa täytyy käydä yhden potilaan luon,” hän sanoi. 

“Anteeksi rouva, teidän täytyy herätä.” Miguel ja Gavin olivat saapuneet sairaalaan ylimpään kerrokseen herättämään Miguelin päivällä hoitamaa potilasta.

“Odotin jo että olisin mennyt valoa kohti,” nainen sanoi kärttyisästi ja veti peittoa paremmin päälleen.

“Meillä on mahdollinen lääke koronaan,” Gavin möläytti ja tajusi samalla tehneensä virheen.

“Shhh! Hulluko sinä olet? Rouva, tämä on todella vain ensiaste todelliseen lääkkeeseen, mutta olisiko mitenkään mahdollista testata sitä teihin?” Miguel suostutteli ja katsoi samalla, että muut kerroksen potilaat nukkuivat.

“Hyvä on. Mutta en halua että minua pistetään!” hän vaati ja nousi istumaan.

Miguel otti laukustaan loput flunssalääkkeestä ja antoi tämän potilaalle.

“Pitäisikö meidän säästää osa? Ihan vaan jos tämä toimiikin?” Gavin supisi ja katsoi samalla kuinka heidän potilas joi pullon ensimmäisellä kulauksella.

“Miltä tuntuu? Hyvältä? Paremmalta?” Miguel kysyi potilaalta ja sivuutti Gavinin kysymyksen.

“No nyt kun kysyit niin ihan hyvältä,” potilas sanoi ja antoi pullon takaisin Miguelille.

“Seuraavaksi näemme toimiiko tämä,” Miguel sanoi ja pyysi hoitajaa tekemään testin potilaalle. 

Kului minuutti. Ja toinen. Kello tuli puolenyön. Naisen happitasot olivat alkaneet kohota normaaliksi. Hän jopa vaikutti enemmän elämänmyönteiseltä kuin päivällä. “…tiedätkö silloin tajusin paljonko minulla on menetettävää ja kuinka paljon elämä antaa,” hän sanoi Gavinille, joka oli yllättäen oppinut nukkumaan silmät auki.

“Herra Edmundo? Tässä on rouva Miranan testitulokset,” hoitaja sanoi ja ojensi paperilappusen Miguelille. Gavin nytkähti hereille ja katsoi myös lappua. Molempien kasvoille levisi hymy.

Lopulta Miguel kuiskasi: “Onneksi olkoon rouva, saatte nauttia vielä pidempää elämästänne. Lääke toimi.”