Kuoleman kylmät kasvot – katkelma salapoliisikertomuksesta
Kirjoittanut: Matilda, 8.-luokka, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki
“Herra Barrow! Herra Barrow! Kuunteletteko te minua lainkaan?”, rikosetsivä Anna Smith kysyi kuuluvalla äänellä edessään istuvalta vanhalta mieheltä, joka ei meinannut pysyä hereillä.
“Anteeksi kuinka? Väitätkö sinä, että minä en kuuntele, vaikka talossani on rikosetsivä? Kyllä minä ennekin olen tällaisessa tilanteessa ollut ja tiedän, että vastauksia kannattaa harkita pitkään”, herra Barrow sanoi vihaisen kuuloisena.
“Minulla ei ole pienintäkään tarkoitusta loukata teitä, minulla on vain tiheä aikataulu”, Anna sanoi asialliseen sävyyn ja yritti saada mieheltä vastauksia.
“Kerroit nähneesi edellisenä yönä kello neljän maissa, kun musta-asuinen henkilö hyppäsi kartanon pellon puoleisesta ikkunasta ulos ja pinkaisi juoksuun”, Anna sanoi.
“Juuri näin. Heräsin kovaan särkyyn, joten menin keittiöön hakemaan lämpöpussin. Siinä sitten samalla satuin katsomaan ikkunasta ulos, siellä näkyi muuten varsin hieno kuu. Kerroinko jo, että vanhin veljeni oli tähtitieteilijä, kuoli pois vuosi sitten, hautajaiset olivat melko väh…”, Herra Barrow oli sanomassa, kunnes Annan oli pakko keskeyttää, sillä hänellä tosiaan oli kiire.
“Herra Barrow! Sinun täytyy pysyä asiassa ja vastata vain antamiini kysymyksiin”, Anna keskeytti nyt jo vähän ärsyyntyneenä. Koko hänen aamunsa oli mennyt herra Barrown luona ja tehtävää oli vielä tusinakaupalla, eivätkä kartanon Rouva ja Herra Crawley varmastikaan pitäisi odottelusta. Yläluokkaiset kun ovat hieman itsekeskeisiä.
“No kyllä kyllä!”, herra Barrow sanoi, nyt jo vähän loukkaantuneen oloisena, ja jatkoi:
“Katsoessani ulos katseeni kiinnittyi johonkin omituiseen: kartanon alimmasta länsipäädyn ikkunasta hyppäsi alas mustaan pukeutunut henkilö. Aika ketterästi kyllä hyppäsi, olettaisin, että vasta parikymmentä vuotta täyttänyt. Minä muuten harrastin pituushyppyä nuorena, voi niitä aikoja. Matin kanssa mentiin joka tiistai Huutoniemen urheilukentälle harjoituksiin. Siihen aikaan Teuvan Tuisku oli suuri nimi Suomessa, parisenkymmentä kultamitalia ja neljä Suomen mestaruutta. Me tietenk…”, ja niin se taas alkoi.
“Nyt riittää! Tiedän, että en saisi huutaa, mutta minulla on paljon tehtävää, eikä aikaa ole lainkaan hukattavaksi. Sovitaan näin, että minä tulen uudestaan luoksesi illalla. Kirjoita vaikka ylös vastaukset kysymyksiin sillä välin ja muista VASTAA VAIN KYSYMYKSEEN!”, Anna sanoi ja lähti marssien ulos ovesta.
Kello oli jo kahdentoista ja Anna oli saanut yhtä paljon vastauksia herra Barrowlta, kuin jos olisi kiveltä kysellyt. “Ei noin saa ajatella”, Anna moitti itseään mielessä. “Herra Barrow on muistisairas vanhus, joka on kokenut sodassa kovia, hän yritti parhaansa”, Anna sanoi mielessään, kävellessään kohti Bransonien maatilaa.
“Ahh, hyi mikä lemu”, Anna mietti astuessaan portista sisään. Maatila oli vanha, mutta sitäkin äänekkäämpi. Lapset leikkivät pihan keinussa, keittiössä keitettiin suurta määrää keittoa ja itse perheen pää, Tom Branson ajoi traktoria, joka melusi enemmän kuin palosireeni.
“Tom! Tooom!”, Anna huusi, mutta Tom ei näyttänyt tai halunnut kuulla.
“Hän arvasi, että tulisit.”, sanoi ilkikurinen ääni Annan selän takaa. “Siksi hän laittoi traktorista kovimman vaihteen päälle, hän on ajanut sillä nyt kaksi tuntia, sillä ei viitsinyt lopettaa, kun ei tiennyt milloin tulisit”, sanoi yksi keinuvista lapsista ja näytti Annalle kieltä.
“No sinä voit sanoa isällesi, että hänen ei kannattaisi jumittaa menneisyydessä vaan elää!”, Anna sanoi pää kiehuen ja lähti päättäväisenä kohti traktoria ajavaa Tomia.
“Tom! TOM! TOOOOM!”, Anna huusi, kunnes viimein Tom käänsi päänsä, pysäytti traktorin ja nousi sen kyydistä niin tyytyväisen näköisenä itseensä, sillä oli saanut Annan suuttumaan.
“Ai Annahan se siinä. Mitä kuuluu? Onko etsinnät jo kovassa vauhdissa? Olenko minä kenties taas ykkösepäiltysi?
Anna esitti, ettei olisi kuullut äskeistä ja meni suoraan asiaan: “Satutteko muistamaan, mitä teitte edellispäivänä ja missä kävitte?”
“Ai nyt ihan teititellään”, Tom sanoi ilkeästi ja jatkoi, ihan kuin koko juttu olisi ollut pelkkä vitsi: “Mmm… mitäs minä teinkään?”, Tom sanoi muka pohtivaan äänen. “Ai niin minähän soitin sinulle, mitähän se oli, ai niin kymmenen kertaa, jonka jälkeen kävin ovellasi ja sitten jouduin lohduttamaan vaimoani koko päivän, sillä hänen sukunsa kallis perintötaulu oli varastettu, eikä kylämme ainoa rikosetsivä osaa hoitaa hommaansa”, Tom sanoi hampaita kiristellen.
“Mitä!”, Anna hämmästyi. “Ensin kultainen taskukello ja nyt perintötaulu. Toivottavasti mitään muuta ei ole kadonnut”, Anna sanoi hätääntyneenä. Kuinka hän saattoi olla näin ulkona asioista. Tätä menoa hän saisi vielä potkut.
Loppu päivä Anna kiersi kylää ympäri kuulustellen asukkaita, tehden muistiinpanoja ja tutkien itse rikospaikkaa. Päivän päätteeksi, kun hän viimein pääsi omaan sänkyynsä hän oli niin väsynyt, että nukahti ennen kuin ehti edes laittaa yölamppua pois päältä.
“Mitä sinä teet tuolla harjalla? Ja miten se toimii?”, piika kysyi, kun Anna oli seuraavana päivänä kartanossa rikospaikalla tutkimassa sormenjälkiä.
“Etsin sormenjälkiä ja se toimii hyvin”, Anna sanoi ärsyyntyneellä äänellä. Hänellä ei ollut aikaa opettaa piioille rikospaikkatutkintaa.
“Mistä tiedät, ettei rikollisella ollut hanskoja? Tai mitkä jäljistä ovat itse rikollisen ja mitkä kartanon asukkaiden tai työntekijöiden sormenjälkiä?”, piika sanoi välittämättä Annan ilkeästä vastauksesta ja jatkoi: “Jos minä olisin sinä, kuulustelisin sitä Barrow-herraa.”
“Vai niin”, Anna sanoi, toivoen suuresti, että tyttö voisi olla hiljaa. Miten 16-vuotias siivooja, joka varmasti oli saanut työnsä huijaamalla, muka voisi tietää ketä kannattaa kuulustella ja ketä ei.
Sitten kuului pamaus, Anna katsoi taaksensa ja näki, kuinka tyttö piteli rintaansa, harppoi henkeä sitä saamatta ja kaatui lopulta maahan.
“Mitä tapahtui? Oletko kunnossa”, Anna huusi tytölle, ryntäsi tämän luokse ja näki luodin reiän hänen rinnassaan. “Herää! Herää! Ei ei ei, et voi kuolla, koita jaksaa”, Anna vaikeroi.
Tytön silmät räpsähtivät vielä kerran, kunnes hän oli liikkumaton. Annan kokeili pulssia, sydän ei lyönyt, sitten hengitystä, tyttö ei hengittänyt.
“Olin myös Teuvan tappajissa, kun olin nuori. Mattikin kävi siellä, mutta lopetti heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Aikamoinen pelkuri se Matti kyllä oli”, sanoi möreä ääni Annan takaa.
Anna hätkähti äänen kuullessaan, kääntyi äkisti katsomaan ja näki, kuinka ovensuussa seisova mies nauroi rumaa tupakkanauruansa.
“Herra Barr…”, Anna ehti sanoa, ennen kuin sormi kävi taas liipaisimella ja kaikki oli ohi. Anna tunsi kovan kivun vasemmassa kyljessään, hän ei voinut hengittää, eikä suusta tullut ääntä, vaikka hän yritti huutaa. Kuoleman kylmät kasvot astuivat esiin, eikä Annan maailmassa ollut enää valoa.