Vedenalainen maailma

Vilina, 14 v, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

Valtavan asteroidin iskeydyttyä maahan yli 300 vuotta sitten, maapallo suistui kiertoradaltaan. Äkillisen ilmastonmuutoksen takia monet tuhannet eläinlajit kuolivat sukuputtoon. Asteroidin iskeytyminen maahan oli kuitenkin osattu ennustaa kymmeniä vuosia ennen sen iskeytymistä maahan, ja tilanteeseen oli varauduttu. Edistyneen teknologian avulla merten alle oli rakennettu mahdollisuus elää. Ympäri Atlantin valtamerta sekä Tyyntä valtamerta meni valtavan pitkiä tunneleita, joita pitkin ihmisiä ja eläimiä alettiin viedä turvaan. Myös esi-isäni ja esi-äitini kuuluivat näihin ihmisiin. Tämän tarinan olen kuullut vanhemmiltani, jotka kuulivat sen vanhemmiltaan ja niin edelleen.  

Nyt olen täällä, alueen A rajalla. Pakenin pois perheeni ja vanhempieni luota. Meillä oli taas yksi valtava riita, ja nyt sain tarpeekseni. Olen jo 15 vuotta vanha, ja selviän hyvin itsekseni. En tarvitse muita ihmisiä komentelemaan ja määräilemään minun tekemisiäni. Alan letittää pitkiä vaaleita hiuksiani. Äitini sanoi, että teen niin aina, kun olen hermostunut. Ehkä minä tosiaan olenkin hermostunut. Asumme C alueella, joka on asutusalue kaikkein lähimpänä merenrantaa. B ja A alue ovat autioita, sillä ne ovat liian vaarallisia asumiseen. Ne ovat nimittäin käytännössä merenrannalla. Täällä ei ole muuta kuin kovaa maata, ja muutama istutettu puu siellä täällä. Kävelen seinän viertä, jonka toisella puolella on jotain. Luultavasti vain pimeää, olemmehan me avaruudessa, kaukana tähdistä ja Linnunrata-galaksista.  

Alkaa tulla pimeää. Täällä meren alla on kirkkaat lämpölamput, jotka himmenevät aina yön ajaksi. Olen kuullut, että silloin satoja vuosia sitten oli aurinko, iso keltainen tulipallo, joka valaisi ja lämmitti koko maailmaa. En tiedä paljoa muuta maanpäällisestä elämästä. Kouluissa vain historian tunneilla puhutaan siitä. Opettajamme aina selittää myös jotain kirkkaista väreistä, kuten punaisesta, keltaisesta ja sinisestä. En osaa oikein kuvitella niitä. Täällä missä asun kaikki on mielestäni kaunista, ei mitään värejä tarvita. Hetken päästä viimeinenkin lamppu sammuu. On säkkipimeää. Yleensä olen nukkumassa tähän aikaan, ja minua alkaakin jo väsyttää. Istahdan maalle ja nojaan seinää vasten. Tai yritän nojata, mutta seinä kaatuu, ja minä kaadun mukana. Lyön pääni kovaan maahan, ja menetän tajuntani.  

Kun herään, tunnen olevani jonkin pehmeän alustan päällä makoilemassa. Avaan varovasti silmäni, ja hämmästyn. Yläpuolellani on jotain ihmeellistä, käsittämättömän kaunista. Se hehkuu valoa, josta tulee mieleeni kukat, joita kutsutaan auringonkukiksi. Mutta se on paljon kirkkaampaa, ja tajuan. Se on väri, keltainen väri. Tuijotan sitä lumoutuneena, ja säpsähdän, kun kuulen äänen sanovan: ”Hei,  tule tänne, hän on hereillä”.

Katson äänen suuntaan, ja näen naisen, joka katsoo minua huoneen laidalta. “Hei, minä olen Anne”, hän sanoo.

“Hei”, minä vastaan, vieläkin kykenemättömänä sanomaan mitään muuta.

Hetken päästä huoneeseen tulee mies. “Mikä sinun nimesi on?”, hän kysyy minulta.

“Olen Oona”, kerron heille. “Missä minä olen?” saan kysyttyä.

“Olet nyt maanpinnalla, missä kaikki ihmiset asuivat 300 vuotta sitten”, Anne kertoo.

“Mutta se asteroidihan iskeytyi tänne maanpinnalle, miten täällä on vielä elämää?” kysyn ihmeissäni.

“Niin, no se on vähän monimutkainen asia. Se asteroidi ei loppujen lopuksi iskeytynytkään maahan, vaikka niin oli ennustettu”, Anne selittää.

“Mutta eikös sen pitänyt olla täysin varmaa, että niin käy?” kysyn heiltä hämmästyneenä.

“Laskelmoinneissa voi tapahtua virheitä” Anne vastaa minulle. “Mutta sinun pitäisi nyt nukkua, sillä sait aika pahan iskun päähäsi kun kaaduit”, hän jatkaa, ja he poistuvat huoneesta, ja jään yksin huoneeseen.  

En millään saa unta. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että asteroidi ei osunutkaan maahan. Kolmesataa vuotta ihmiset olivat joutuneet elämään meren alla synkässä maailmassa, kun he olisivat voineet nauttia elämästä täällä maan päällä. Olen vaipumassa uneen, kun kuulen käytävästä puhetta. Kuulen aikaisemmin huoneessa olleiden Annen ja miehen juttelevan.

“Mutta Paul, me emme voi säästää häntä, hän on liian vaarallinen. Jos hän saa tietää meidän olevan androideja, koko suunnitelma menee pieleen. Ylemmän tason ohjeen mukaan meidän pitää räjäyttää vedenalainen maailma jo tänään, jotta saamme tämänkin planeetan kokonaan haltuumme”, Anne sanoo.

“Hyvä on”, kuulen miehen, jonka nimi on ilmeisesti Paul, myöntyvän. “Hoitele sinä hänet, minä valmistelen meidän avaruusaluksemme lähtökuntoon”, Paul jatkaa.

Aivoillani kestää hetki tajuta, mitä he juuri sanoivat. Ehdin juuri ja juuri sulkea silmäni ja esittää nukkuvaa, kun Anne tulee huoneeseen. Kuulen hänen askelten lähestyvän, mutta juuri silloin hänen puhelimensa alkaa soida. Näen luomieni raosta, kuinka hän kävelee pois huoneesta. Tiedän, että nyt on ainoa mahdollisuuteni pelastautua. Nousen hiljaa sängyltä, ja hiippailen ulos huoneesta.   

Käytävällä ei näy ketään. Kuulen Annen äänen kaikuvan kaukaa, kun hän puhuu puhelimeen.

“Paul, etkö sinä osaa edes täyttää avaruusaluksen öljytankkia? Minä tulen sitten apuun”.

Juoksen hiljaa Annen perässä, sillä en halua eksyä tänne rakennukseen. Mielessäni alkaa kehittyä epätoivoisen uhkarohkea suunnitelma, jolla voisin ehkä onnistua pelastamaan tilanteen. Kiihdytän hiukan vauhtiani, ja saavun lopulta ulos. Pihalla on raketti lähtövalmiudessa. Sitten näen Paulin astuvan ulos raketista. Sydämeni hyppää kurkkuun, ja vetäydyn äkkiä piiloon nurkan taakse. Odotan hetken sydän pamppaillen, mutta sitten totean, että hän ei nähnyt minua. Kurkistan varovasti uudelleen, ja tarkkailen pihaa. Raketin vieressä on iso punainen nappi.

Huomaan sitten Annen kävelevän valtavan öljykanisterin kanssa raketille päin. Hän ja Paul nostavat kanisterin yhdessä rakettiin, ja katoavat sen sisälle. Tajuan hetkeni tulleen, ja lähden juoksemaan. Mutta juuri silloin Anne katsoo ikkunasta ulos, ja näkee minut. Hän tiputtaa öljykanisterin hämmästyneen Paulin viereen, ja lähtee juoksemaan pois raketista. Mutta liian myöhään. Saavun raketin luokse, ja painan kaikin voimin punaista nappulaa. Jalkojeni alla järähtää. Savua alkaa tupruta raketin alta, ja sekuntia myöhemmin se lähtee täydellä vauhdilla pois täältä, kohti tuntematonta paikkaa.