Portaat
Kirjoittanut: Emil ja Joel, 8.-luokka, Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki
”Alas on pitkä matka”, ajattelin kun seisoin portaiden päällä. En ollut aiemmin uskaltanut mennä alas, osittain himmeän valon vuoksi ja osittain jyrkkien portaiden takia. Kellari on aina kiinnostanut minua, vaikka en nähnyt ylhäältä mitään siellä. Joten tänään päätin mennä näitä melkein loputtomia portaita alas.
Ensimmäinen porras toi mieleeni tunkkaisen tuoksun. Tuoksun, joka tulee aina paikoista, joissa ei ole tuuletusta. Samalla ymmärsin miksi en ollut aiemmin mennyt alas. En ollut aiemmin uskaltanut edes mennä toiselle portaalle, koska tämä tunne oli ottanut hallintaan koko kehoni, jaloista päähän.
Toinen porras sai minut tuntemaan sydämeni lyönnit. Jokainen lyönti tuntui raskaammalta ja suuremmalta kuin jokainen aikaisempi. Hengitykseni syveni nopeasti, ja tuntui kuin täytyisi haukkoa henkeä, jotta sain tarpeeksi elämää.
Kolmannella portaalla tunsin pelon maun suussani. Se tuntui erilaiselta kuin mikään muu tunne, jonka olen tuntenut. Se pikkuhiljaa nielaisee sinut sisältä päin, ja saa sinut vapisemaan, kun olet tarpeeksi pitkään altistunut sille.
Neljännellä portaalla kaikki aistini valpastuivat, adrenaliini sai minut epäröimään joka ikistä askeltani kohti tuntematonta. Porras portaalta puisten portaitten nariseva ääni kasvoi, jättäen jälkeen kammottavan hiljaisuuden.
Viides porras toi kasvavan tuulen osuvan naamaani. Se viilsi ruskeat hiukseni kuin veitset, lentäen ääntäkin nopeammin, jättäen pyörteeseen hiljaisen huminan, joka peitti koko talon kuin silkkinen hämähäkin verkko.
Kuudes porras narisi enemmän kuin aiemmat, se laukaisi alla olevan soittorasian, joka alkoi soittaa hentoa, hiljaista säveltä, joka peittyi hengitykseni alle. Sävelmästä pystyi erottamaan hiljaisesti sanoja, joista en saanut selvää. Soitto sai minut melkein hyppäämään pelosta.
Seitsemännellä portaalla tuntui kuin joku tarkkailisi minua. Tunne vahvistui mielessäni jokaisesta sekunnista, joka meni. Tunne oli äärimmäisen kammottava. En ollut tuntenut sellaista ikinä. Se tuntui siltä, että se joku kuka katsoi minua, oli muutaman sentin päässä minusta.
Kahdeksas porras tuntui mahdottoman pitkältä, samalla liian lyhyeltä. Se tuntui kuin aika itse olisi pysähtynyt ja estänyt etenemiseni. Tuntui myös siltä, että mieleni myös pysähtyi ja otti paussin. Samalla kehoni ei enää ottanut vastaan mitään käskyjäni. En tuntenut, enkä pystynyt tekemään mitään.
Yhdeksäs porras oli viimeinen porras ennen kellarin lattiaa. Kehossani oli ristiriitaisia tunteita. Aivoni tunsi innostuksen ja kiinnostuksen tunteita, taas kuin sydämeni kertoi mennä takaisin ylös ja turvaan. En pysynyt kärryillä mitä ympärilläni tapahtui, olin seonnut täysin henkisesti. Jotain kuitenkin tuntui väärältä. Tunsin jotain hipaisevani jalkaani. Se tuntui limaiselta ja kylmältä, kosteaa ja sileää ihoani vastaan.
Otin askeleen kohti kellarin lattiaa. Se oli hyytävän kylmä, ja tuntui kuin peruskalliolta lahoihin puuportaisiin verrattuna. Olin kauhuissani lattiasta kattoon. Yhtäkkiä käännyin. En osaa sanoa miksi, mutta mieleni ei kestänyt enää mitään, ja lähdin pakoon. Kohti kahdeksaa, sitten seitsemää porrasta. Sitten seurasi kuudes, ja sitten viides, neljäs, kolmas ja toinen porras. Ensimmäisen portaan kohdalla katsoin takaisin alas, ja ajattelin että joku päivä astun vielä sinne molemmilla jaloilla.
En ole vieläkään uskaltanut astua sinne. Vuodet ovat vierähtäneet ohi kuin siniset aallot kellertävää hiekkarantaa vastaan. Olen nyt muuttanut pois kotoa, mutta en aio ikinä unohtaa tapahtumasarjaa, joka tapahtui silloin vuosia sitten.