Uutta genreä kokeilemassa
Kirjoittaja: Anna Immo.
Fantasiakirjallisuuden suurkuluttajana minua ovat aina kiehtoneet seikkailut, uudet maailmat ja villit mahdollisuudet. Tavalliseen, realistiseen maailmaan sijoittuneista kirjoista en koskaan ole ollut suuremmin kiinnostunut, mitä nyt heppatyttökirjoja on tullut kulutettua; muutoin yläkoulussa pakollisena luetuista kirjoista on jäänyt suuhun puiseva maku. Miksi ihmeessä lukea ihmissuhdetoilailuista ja koulusta, kun voi sukeltaa seikkailuihin haltijoiden ja lohikäärmeiden seurassa sankarin asemassa? Nyt useampi vuosi viimeisen realistisen nuortenkirjan lukemisen jälkeen minut kuitenkin haastettiin ottamaan härkää sarvista ja kokeilemaan realistiseen maailmaan sijoittuvia nuortenkirjoja uudelleen sekä kertomaan kokemuksesta. Ja minähän otin haasteen vastaan.
Kokeilun ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Holly Bournen Normaali-kirjasarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? (Gummerus, 2017), josta olin kuullut paljon hyvää. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Evie, joka on saanut hallintaan sairastamansa pakko-oireisen häiriön ja aloittaa uudessa koulussa — ja haluaa ennen kaikkea muuta olla aivan normaali. Kirja seuraa Evien matkaa uusien ystävien, seurustelun ja sairauden maailmassa.
Normaali-sarja on kirjoitettu minä-muotoisesti yksikön ensimmäisessä persoonassa. Kolmanteen persoonaan (ja englanniksi lukemaan) tottuneena kirjan päiväkirjanomainen tuntu tuntui itselleni alkuun vieraalta. Kirjan päähenkilö Evien muistiinpanot ja päiväkirjamerkinnät vaativat myös alkuun totuttelua. Kirjoitustyyliin kuitenkin tottui nopeasti, sillä juuri minä-muotoisuuden ja erilaisten tekstilajien avulla Evien hahmon pään sisään oli helppo päästä ja tarina vei mennessään. Ensimmäisen kirjan jälkeen sarjan loppu tulikin ahmittua nopeasti läpi heti perään. Jokaisessa kirjassa kertojahahmona toimi joku Evien ystävistä; toisen kirjan ääni oli Amber, kolmannessa räväkkä Lottie. Aina uutta kirjaa aloittaessani päätä nosti vanha epäilys, voiko kyseisen hahmon näkökulma olla kiinnostava, mutta muutaman sivun jälkeen tarina vei mennessään eikä ajatuksesta ollut enää tietoakaan.
Seuraavaksi tartuin hieman vanhempaan sarjaan, tv-sarjanakin tutuksi tulleisiin Cecily von Ziegsarin kirjoittamiin Gossip Girl- kirjoihin. 2000-luvun alussa (2002– 2007) julkaistu kirjasarja seuraa New York Cityn rikkaaseen eliittiin kuuluvien nuorten elämää koulun, juhlien ja ihmissuhteiden sekamelskassa. Jokaisen luvun aloittaa Gossip Girl- blogipostaus, jossa nimeltä mainitsematon, eliittiin kuuluva kirjoittaja päivittää juoruja ja ikätoveriensa kuulumisia — sekä viimeisimpiä toilailuja. Päähenkilöinä kirjoissa toimivat lukiota käyvät Serena van der Woodsen ja Blair Waldorf ystävineen.
Kirjasarjaan kuuluu kolmetoista kirjaa, joista sain e-kirjoina käsiini seitsemän ensimmäistä. Tyyliltään Gossip Girl-kirjat erosivat paljonkin Normaali-sarjasta, sillä yksittäisen päähenkilön ja minä-kertojan sijaan von Ziegesar käyttää kaikkitietävää kertojaa, ja tottumiseen meni jälleen hetki aikaa. Kerronta hyppää sujuvasti hahmosta toiseen tapahtumien edetessä. Joidenkin hahmojen, kuten Serenan, Blairin, Jenny Humphreyn ja Nate Archibaldin elämää seurataan tiiviisti, joistakin lukija saa nähdä vain vilauksia. Kirjat olivat nopealukuisia, ja kaikkitietävä kertoja sopi hyvin yhteen kirjojen salaperäisen kirjoittajan ylläpitämän Gossip Girl- juorublogin kanssa.
Siinä missä Normaali-sarja valikoitui luettavakseni yksittäisiltä henkilöiltä kuulemieni kehujen perusteella, vaikutti Gossip Girl- sarjan valintaan vahvasti sen yleinen tunnettuus ja kirjojen pohjalta tehty ikonien tv-sarja – kukapa ei olisi koskaan kuullut siitä? Gossip Girl- sarjan jokainen osa jatkoi samaa tarinaa ja juonta kuin edellinen kirja, mikä sai jatkamaan aina vain seuraavaan osaan. Normaali-trilogian jokainen kirja puolestaan on oma kokonaisuutensa omalla kertojahahmollaan, jonka vuoksi uuden osan aloittaminen tuntui itselleni alkuun etenkin hieman vaikealta, kun juuri oli päässyt edellisen hahmon ajatuksenjuoksuun mukaan. On vaikea sanoa, kummasta sarjasta pidin enemmän, sillä ne olivat hyvin erilaisia. Gossip Girlin nopea, monta hahmoa kattava kerronta ja New Yorkin eliitin säihke tuntuivat hyvin erilaisilta verrattuna Normaali-kirjojen syvälliseen, päiväkirjamaiseen katsaukseen hahmojen elämän isoissa hetkissä tunteissa.
Vaikka myönnän rehellisesti olleeni kokeilun aloittaessani hieman skeptinen realististen nuortenkirjojen suhteen, on olo yhdentoista kirjan jälkeen positiivisesti yllättynyt — ja luettavien kirjojen lista samalla pidentynyt useamman kirjan verran. Kokeilu osoitti, että monenlaisten kirjojen lukeminen kannattaa; vaikkei niistä tule uutta suosikkia, on hyvä aina välillä avartaa lukumaailmaa. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle kannattaa rohkeasti kurkottaa, sillä lopputulos voi olla yllättävänkin hyvä. Seuraavaksi itseäni kiinnostaisikin pitkästä aikaa tarttua näin joulun alla johonkin romanttiseen komediaan tai syventyä nyt lukemieni kirjojen koulumaailman sijasta johonkin harrastukseen liittyvään tarinaan – ja jostain haluan kaivaa käsiini myös loput Gossip Girl-kirjat. Eihän hyvää sarjaa nyt voi keskenkään jättää