Fanifiktio: Soturikissat

Tekijä: Hillamarja, 14 vuotta

Fanifiktiota Erin Hunterin Soturikissat -kirjasarjaan (WSOY) pohjautuen. Fanifiktio on fanien tuottamaa fiktiivistä tekstiä, jossa lähtökohtana on käytetty esimerkiksi kirjaa tai sarjakuvaa.

Soturikissat – Metsän kutsu

Kirjassa esiintyviä kissoja:

Yö, pikimusta naaras, jolla on kirkkaan vihreät silmät

Päivä, puhtaanvalkoinen kolli jolla on pehmeä turkki

Yö tassutti pitkin aitaa ja katseli metsään, hän istui aidalle ja siristi silmiään. Pian Yön takaa kuului kaulapannan kilinä. Päivä hyppäsi aidalle ja venytteli. “Oletko vieläkin ajatellut metsään lähtöä?” Päivä kysyi ja tutki Yötä oransseilla silmillään. Yö kääntyi kohti Päivää ja nyökkäsi. “Kaipaan seikkailua, enkä pelkkää oleskelua ihmisten kanssa, ne ovat niin tyhmiä” Yö sanoi ja katseli, kuinka puut heiluivat tuulessa. Hänen korvansa nyki ja Yö hyppäsi maahan. “Mitä teet?” Päivä kysyi. “Lähden metsään” Yö sanoi ja hyppäsi pensaan yli. Metsä oli valtava ja puut kohosivat korkealle, kuin ne olisivat havitelleet pilviä. “Et sinä sinne saa mennä!” Päivä huusi hädissään ja jäi istumaan aidan viereen vaivautuneena. “Saan jos haluan!” Yö väitti. “Ne villikissat tappavat sinut!” Päivä sanoi ja Yö pysähtyi. “En pelkää niitä” Yö sanoi, mutta epävarmuus kalvoi hänen sisimpiään. “En välitä jos ne tappavat minut” Yö sanoi ja kääntyi katsomaan ystäväänsä. “Anna anteeksi, Päivä. Hyvästi” Yö kuiskasi ja kääntyi pois ja katosi pensaiden sekaan.

Yö hiipi pitkin pehmeää, mutta kuivaa nurmea. Hän höristi korviaan, sillä kuuli rasahduksen. Yö kääntyi, muttei nähnyt ketään. Pian hänen päälleen tippui jokin painava olento. Ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Kissan kynnet asettuivat hänen kurkulleen ja voisivat minä hetkenä hyvänsä raapaista syvän haavan Yön kurkkuun. “Mitä sinä halua?” Kysyi matala ja muriseva ääni. “En halua mitään pahaa!” Yö vinkui, kuin pieni pentu ja avasi silmänsä. Hänen päällään seisoi valtava ruskea raidallinen kolli. “Mitä sinä haluat?” Hän kysyi. “Haluaisin liittyä villikissojen klaaniin!” Yö sanoi ja kollin keltaiset kiiltävät silmät hohtivat kirkkaasti. “Mikä nimesi on?” Kolli kysyi. “Yö” Yö vastasi ja katseli jännittyneenä ympärilleen. Kolli nosti katseensa ja ihan niinkuin hän olisi hymyillyt jollekin. Hän päästi irti ja Yö nousi ylös, hän puristi turkkiaan ja katsoi kolliin varovasti. “Tule” Hän murahti ja lähti tassuttelemaan pitkin synkkää mäntymetsää. Puut tihenivät ja Yön oli vaikea pysyä kollin perässä. “Olemme Varjoklaani, yksi metsän neljästä klaanista” Kolli kertoi ja metsä pimeni entisestään, eikä Yö enää edes tiennyt missä oli. Yhtäkkiä hänen ympärillään pimeni. “Apua!” Yö huusi ja katseli kauhuissaan ympärilleen. Pakokauhu iski häneen, kuin luoti. “Auttakaa!” Yö huusi ja lähti juoksemaan eteenpäin epätoivoissaan. “Auttakaa olen eksynyt!” Yö huusi ja jatkoi juoksemista. Pian kaukaa alkoi näkyä pimeitä puunrunkoja. “Luojan kiitos!” Yö henkäisi ja saapui pimeälle aukiolle. Hän katseli ympärilleen, mutta kaikki oli elotonta. Taivaalla ei ollut pilviä eikä tähtiä. “Oletko eksynyt?” Kuului ääni Yön takaa.