Fanifiktio: Dodo

Kirjoittanut: Matilda 14 vuotta

Jatkoa J.S. Meresmaan säeromaanille Dodo (Myllylahti 2020). Fanifiktio on fanien tuottamaa fiktiivistä tekstiä, jossa lähtökohtana on käytetty esimerkiksi kirjaa tai sarjakuvaa.

Myrskymieli

Kirjan kansikuva.

Mun mieli ehkä räjähtää.
Joo ei ehkä kirjaimellisesti mutta kuvainnollisesti.
Kesän jälkeen mä aattelin, että kaikki oli kunnossa,
ongelmat hoidettu.
Dodo on päässy vapaaks, mun toivoton ihastus Saraan ei ehkä ookkaan niin toivoton enää,
isän ja mun välit on ainakin jonkun verran paremmat.
Joten….

Mitä

ihmettä?

Mies tai nainen

-Hei Iina, onkos sulla jotain suunnitelmia viikonlopuksi? äiti kysyy yhtenä aamuna aamiaispöydässä.
-Miten niin? Mä kysyn ihmetellen mitä ihmettä sillä nyt taas oli. Äiti on vaikuttanut

erittäin

suurenmoisen

hämmentävän

onnelliselta??

En tiiä on se oikee sana kuvaamaan äidin mielialaa.
Se on lähiaikoina hymyillyt ja se on jotain mitä en oo nähnyt varmaan vuosiin.
Ja mun tietääkseni hymy on yleensä merkki jostain positiivisista tunteista.
-No yhtä kaveria tässä menisin vaan näkemään, äiti vastaa.
Sillä on taas se seesteinen hymy sen naamalla.
-Meen varmaan Saran luo yöks, mä vastaan.
-Okei kunhan muistat sitten opiskellakin, ettei sun kaikki kesällä tekemä työ mene ihan hukkaan.

Koska joo, mä jotenkin ihmeessä pääsin lukioon,
piste.
Siitä ei nyt puhuta enempää.

Jaa että ”kaveri”.
Ihan miten vaan, mutta mulla on kyllä silmät päässä.
Ei äiti tolla tavalla hymyile kun:
se viettää aikaa sen opiskelu”kavereiden” kanssa,
tai kun se kutsuu sen työ”kaverit” meille kotiin ja käskee mun siivota huoneeni (joo, koska sinne mun huoneeseen ne varmaan haluukin mennä.)
Tää ”kaveri” on kyllä jotain ihan muuta tasoa.
Äidillä on mies.
Tai nainen.
Tähän johtopäätökseen mä päädyin heti ekan kerran, kun näin sen ”hymyn”.

Kuuma ja kylmä

Lauantaina mä istun Saran sängyllä.
Me katotaan sen ISON huoneen ISOA telkkaria.
Jotain tyhmää amerikkalaista draamaa,
mitä telkkarit nyt on täynnä.

Tuukka ei oo meijän kanssa.
Me ei kutsuttu sitä.
Se on tavallaan sanoton juttu meijän välillä.
Se ei johdu siitä, etten mä rakastais sitä edelleen,
mut Saran tultua kuvioihin tää meijän kolmio on enemmän kun…
no
kaksio + Tuukka?
ehkä?

Sara on vaan niin kuuma (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti).
Tuukka taas on

Tuukka.

Ne on vähän kun kuuma ja kylmä.
Tuukka ja Sara. Sara ja Tuukka.
Kylmä ja kuuma. Kuuma ja kylmä.
Oonko mä sitten joku keskilämpötila?
Niinku haalee vesi?

Joo, tyhmät vertauskuvat.

Sydän

Mä päätän lähtee käymään isän luona.
Äiti on taas sen sen ”ystävän” luona.
Mä en ees laita viestii iskälle.
Ei se kuitenkaan lue niitä, kun ei se osaa.
Se vaan hoitaa sen kanoja ja Kalervoa.
Mutta sillä on ihan hyvä sydän.
Mä oon oppinu jo reitin iskän luo.
Ensin bussilla, sitten toisella bussilla ja vielä 3 kilsaa kävelyä.
Mul on jalassa mun ainoot lenkkarit,
joo ehkä vähän reikäset ja toisessa narut puoliks poikki,
mut ihan toimivat silti vielä.
Sara on piirrelly pieniä sydämiä pohjan reunaan.

Pieniä.

Violetteja.

Sydämiä.

Yllätys

Mä oon kohta perillä.
Parinkymmenen metrin päässä pienestä puukuistista Kalervo tulee mua vastaan.
Outoa, koska Iskä ei yleensä päästä sitä ulos yksin.
Kävelen kuistille ja oon koputtamassa oveen,
mutta se on auki…

No nyt on OUTOA.

Avaan oven ja mulla on suora näköyhteys olkkariin.
Siellä on iskä
ja…

-Äiti?