Satupäivä 18.10.

Satupäivän logo.

 

Sadun nimipäivänä, lokakuun 18. päivänä, juhlitaan valtakunnallista Satupäivää. Satupäivänä satuja luetaan, esitetään ja käsitellään kaiken ikäisten kanssa teattereissa, kirjastoissa, kirjakaupoissa, kouluissa, päiväkodeissa, vanhainkodeissa, kulttuurikeskuksissa ja museoissa ympäri maan. Tämän vuoden teemana on Tarinoita ja taidetta!

Valtakunnallisen teemapäivän tavoitteena on luoda lapsille, nuorille ja aikuisille yhteinen elämys arjen kiireiden keskellä ja tarjota kaiken ikäisille mahdollisuus uppoutua yhdessä sadun maailmaan. Saduilla, lastenkirjallisuudella ja -kulttuurilla on valtava merkitys lapsen kielen kehitykselle, mielikuvituksen mahdollisuuksien käsittämiselle ja taiteen vastaanottamisen oppimiselle.

Lue lisää satupäivästä täällä.

 

Satupäivän innoittamana Lukemo-tiimi ja Lastenkirjainstituutin henkilökunta muistelivat niitä satuja ja satukirjoja, jotka ovat olleet heille erityisen mieleenpainuvia. Mikä satu on jäänyt sinun mieleesi?

Annan suosikkisatuja löytyy kirjasta Pilvipaimen: Marjatta Kurenniemen kauneimmat sadut (WSOY 1976). Kirjan on kuvittanut Maija Karma.
Kuvituskuva.

”Yhdessä niistä Rouva Lehtinen saa kutsun Kevättuulen tanssiaisiin, minne rouva saapuu – kaikkien muiden osallistujien tavoin – vaaleanvihreässä puvussa. Kevättuulen väsyttyä tanssiaiset jatkuvat ensin Kesä- ja sitten Syystuulen johdolla, tosin siinä vaiheessa puvut ovat jo keltaisiksi haalistuneita. Talvi kuluukin sitten huivien alla keinutuolissa uusia tanssiaisia odotellessa. Olen lukenut Kevättuulen tanssiaiset -sadun ensimmäistä kertaa 1980-luvulla ja katsonut siitä saakka tuulessa lepattavia lehtiä Kurenniemen tavoin: keväästä syksyyn lehdet tanssivat ja nautiskelevat värikkäissä asuissaan, ja talven tullen vetäydytään sisätiloihin. Siinäpä elämäntapa, jota voisin mieluusti kokeilla”

Auran valitsema satu on Eric Carlen Pikku toukka paksulainen (3. Painos, Weilin+Göös 1984). Kirjan on suomentanut Kaija pakkanen.

Kirjan kuvituskuva.”Voisi sanoa, että Eric Carlen kirjoittama ja kuvittama Pikku toukka paksulainen on ollut koko perheen suosikki, se oli meillä oikeastaan kestolainassa kirjastosta. Pikku toukka paksulainen oli jo isoveljeni suosikki ja olen kuullut sen ensimmäisiä kertoja jo aivan pienenä. Näin vuosia myöhemmin en ehkä muista enää koko tarinaa sanasta sanaan ulkoa, mutta pystyisin silti hyvin todennäköisesti edelleen luettelemaan, mitä kaikkea pikku toukka söi minäkin päivänä, mutta ei tullut vieläkään kylläiseksi. Lapsuudesta muistan, miten se olikaan aina kerta toisensa jälkeen niin jännittävää ja hurmaavaa, kun pikku toukasta kuoriutui perhonen. Ja kukapa lapsi ei rakastaisi toukan kirjaan syömiä koloja?”

Heidin lapsuuden Lumikki oli Kustannus-Mäkelän kustantama vuoden 1985 kuvakirja, jossa on Bernadette Wattsin värikuvitus. Satukirjan on suomentanut Pirjo Santonen.
Kuvituskuva.

Näin jälkikäteen mietin, oliko kukaan kurkistanut kirjan sisään ennen kuin antoi tämän alle kouluikäiselle minulle lahjaksi. Tämä on nimittäin aitoa Grimmiä. Viimeisellä sivulla paha äitipuoli saapuu kuokkavieraana Lumikin ja prinssin häihin, ja häntä odottavat siellä hehkuvilla hiilillä kuumennetut rautakengät. Ne työnnetään pihdeillä hänen jalkoihinsa ja hän joutuu tanssimaan, kunnes kaatuu kuolleena maahan. Minusta tämä oli lapsena sekä aivan kauheaa että hirvittävän jännittävää. Luin pelkän tarinan lopun monta kertaa yksin huoneessani, jossa sain kauhistella sitä rauhassa. Mieltäni nakersi myös pieni epäilys siitä, että kirja saatettaisiin ottaa minulta pois, jos sen karmeudet paljastuisivat aikuisille. Kuvituksesta mieleeni on jäänyt erityisesti kaunis aukeama, jossa kääpiöt saapuvat iltahämärissä herttaiseen mökkiinsä.”

Helmin satuvalinnaksi päätyi Elsa Beskowin kirjoittama ja kuvittama Auringonmuna (4. painos, Gummerus 1997). Alkujaan ruotsinkielisen sadun on suomentanut Eila Kivikk’aho.

Kirjan kuvituskuva.Minulla on useita upeita satumuistoja lapsuudesta ja nuoruudesta, ja toki myös aikuisiältä, sillä perheessäni on aina luettu paljon. Yksi mieleenpainuvimmista saduista on ollut Elsa Beskowin Auringonmuna. Siinä metsään on ilmestynyt keltainen pallo, jota pieni keijukainen ja muut metsän asukkaat luulevat auringonmunaksi. Myöhemmin selviää, että kyseessä on ”eteläisten maiden hedelmä, jota sanotaan appelsiiniksi” ja yhdessä he särppivät sen mehua olkipilleillä. Lapsena ilahduin erityisesti sadun hauskoista hahmoista, kuten iloisesta sammakosta, jota naurattaa vähän kaikkiSen lisäksi mieleenpainuvaa sadussa on ollut tekstin ja kuvan kautta luotu metsämiljöö ja ihana tunnelma. Tämä ja muutamat muut Beskowin teoksista löytyvät lapsuudenkotini kirjahyllystä, joten niiden pariin on voinut vuosien saatossa palata uudelleen ja uudelleen.” 

Kaisan valinta on äänikirjan edeltäjä eli vinyylilevyltä kuunneltu satu. Suosikit löytyivät vuonna 1973 ilmestyneiltä levyiltä Satumökki ja Satusaari, joiden kertojina olivat Saara Pakkasvirta ja Pekka Laiho.
Kuvituskuva.

”Minulle luettiin lapsena moniakin satuja, mutta kaikista parhaiten mieleen ovat jääneet vinyylilevyiltä kuunnellut sadut. Erityisesti muistan kaksi 1970-luvun alussa ilmestynyttä levyä, Satumökki ja Satusaari, joissa Saara Pakkasvirta ja Pekka Laiho lukivat satuja ääneen hyvin vahvasti eläytyen. Levyiltä löytyvät mm. sadut Tuhkimo, Kolme pientä porsasta, Saapasjalkakissa ja Kuusi joutsenta. Satuklassikoita ajatellessani kuulen yhä korvissani Saara Pakkasvirran kolkon äänen, kun Tuhkimo-sadussa kokeillaan kenkää: ”Leikkaa varvas poikki. Kyyhkyset sanoivat: Kenkä jalkaa puristaa, verta sieltä pulppuaa.” Satuja tuli varmaankin kuunneltua monen monta kertaa, sillä mikään muu versio Tuhkimosta ei ole tämän jälkeen tuntunut oikealta. Saapasjalkakissa on toinen vahvasti levyltä mieleen jäänyt tarina, etenkin kissan ääni.”

Lotta muistelee yhä erästä varsin mieleenpainuvaa lukukokemusta lapsuudestaan. Kyseessä on Heinrich Hoffmanin Jörö-Jukka (14. painos, WSOY 1984, suomennos A. Kohonen) ja sen sisältämät pienet runomuotoiset kertomukset kuvineen.

Kuvituskuva.”Vietin lapsena paljon aikaa mummolassa, jonka kirjahyllyn kokoelmista löytyi myös Jörö-Jukka. Jostakin syystä luimme kirjaa todella ahkerasti. Se oli aivan kauhea, mutta kaiketi siinä oli myös jotakin kiehtovaa. Osasin jopa ulkoa joitakin kirjan runoista. Huomasin vasta aikuisena, että kirja esitellään sen takakannessa ”hupaisina tarinoina ja lystikkäinä kuvia”. Mitään kovin lystikästä kirjassa ei kuitenkaan ole. Tarinat ovat oikeastaan aika hirmuisia. Niihin sisältyy aina jokin ”opetus”. Tottelematon lapsi saa ansionsa mukaan, mikä tarkoittaa sitä, että hän vähintäänkin menettää jonkin raajansa, ellei jopa henkensä. Syvälle mieleni sopukoihin ovat painuneet tarinat tulitikuilla leikkivästä Laurasta sekä Lassista, joka ei suostunut syömään soppaa. Lauran tarinassa läsnä olivat myös kissat Missinen ja Massinen, jotka maukuen yrittävät estää Lauran tulitikkuleikkejä (mummolassa meillä oli jopa kaksi kissapehmolelua, joita kutsuimme samoilla nimillä). Itsepäiseen Lauraan kissojen varoituksilla ei ole vaikutusta ja lopulta hän palaa poroksi. Tarinan lopussa kissat itkevät tuhkakasan vierellä. Lassille ei käynyt yhtään sen paremmin. Koska hän ei suostunut syömään soppaansa, kuihtui hän lopulta pois. Kuvituksessa lukija näkee lopussa vain ristin ja sen edessä soppakulhon… Jörö-Jukka ei missään nimessä ole rakkain satuni, mutta se on kyllä epäilemättä mieleen painunein.”

Päivin satuvalinta kohdistui ranskalaisen Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin uudelleenkirjoittamaan klassikkoon Kaunokki ja peto satukirjassa Hauska satukirja (5. painos, WSOY 1960). Sadut on kuvittanut Harry Rountree ja englantilaisen kokoelman mukaan suomeksi kertonut Tyyni Tuulio.
Kuvituskuva.

”En lapsenakaan ollut mikään glitterin ystävä ja luultavasti siksi tämä maanläheinen satu viehätti alle kouluikäistä lukijaa. Sadussa Kaunokin perheen talous on syöksynyt kriisiin ja sisaret valittavat köyhyyttä, mutta Kaunokki kaipaa vain kauneutta: yhtä punaista ruusua. Ehkäpä Kaunokin hyvyys ja vaatimattomuus viehättivät, samoin se, että ruman pedon käyttäytymisen pohjalta paljastui syvää inhimillisyyttä. Sadussa on vain yksi kuva, surumielisen kaunis kuva kuolleesta pedosta ja epätoivoisesta Kaunokista, enkä ollut saada tarpeekseni kuvan katsomisesta. Disneyn Kaunotar ja hirviö -elokuvasovitukseen en ole koskaan tutustunut.”

Sanni muistelee satua Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä, teoksesta Grimmin satuja (WSOY 1985). Satukirjan on kuvittanut Lidia Postma ja suomentanut Anja-Liisa Vartiainen.

”Lapsuudenkodissani oli useampi satukirja ja niiden tarinat tulivat lapsena tutuiksi. Mieleeni on jäänyt erityisesti Grimmin satu kolmesta sisaresta, joiden nimet ovat Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä. Muu perhe hyljeksii, kiusaa ja pitää nälässä Kaksisilmää, koska tämä näyttää samalta kuin muut ihmiset. Viisaan haltijattaren avulla Kaksisilmä oppii kuitenkin lausumaan vuohelleen sanat, joiden avulla hänen eteensä ilmestyy runsaasti katettu ruokapöytä. Grimmin satujen tapaan tässäkin tarinassa on melko karuja kuvauksia, ja yhdessä näistä kateellinen äiti iskee suuren teurastuspuukon vuohen sydämeen. Erinäisten käänteiden jälkeen satu päättyy lopulta perinteikkäästi siihen, että paikalle ratsastaa nuori ritari ja pian jo vietetään hänen ja Kaksisilmän häitä. Tähän satuun en ole törmännyt missään muualla kuin isosiskoni lapsena saamassa satukirjassa ja voin edelleen kuulla sen mielessäni äitini äänellä luettuna.”

Artikkelin kokosi ja kirjoitti Lukemo-tiimin Heidi. Kirjamuistot ovat jokaisen itse kirjoittamia.