Kaikkien aikojen suosikkiystävykset

Hyvää ystävänpäivää!

Ystävänpäivää vietetään monissa maissa 14. helmikuuta. Kansainvälisestä tavasta poiketen suomalainen ystävänpäivä on yleisemmin ystävien, ei vain rakastavaisten, juhlapäivä. Juhlan kunniaksi Lastenkirjainstituutin henkilökunta muisteli kaikkien aikojen suosikkiystävyksiään lasten- ja nuortenkirjoissa. Ketkä ovat sinun suosikkisi?

Anna: Lassi ja Leevi

Parhaista ystävistä puhuttaessa ajattelen usein Lassia ja Leeviä, Bill Wattersonin luomaa parivaljakkoa. Lassi on kuusivuotias koululainen, jolla on mahtava mielikuvitus ja suuri tiedonjano. Leevi puolestaan on arvokas ja rauhallinen tiikeri, jonka muut näkevät pehmoleluna, mutta joka on ihan selvästi elävä olento. Yhdessä ystävykset elävät jokapäiväistä arkea, pohtivat pieniä ja suuria kysymyksiä ja päätyvät hurjiin seikkailuihin. Toisen tukeen ja rakkauteen voi luottaa, vaikka erimielisyyksiä välillä esiintyisikin.

Lassin ja Leevin ystävyyttä ylistävään maailmaan on aina yhtä hurmaava sukeltaa. Yliaktiivisen kuusivuotiaan ja sulavasti liikehtivän tiikerin mietteet ja muodonmuutokset sekä Lassipallot ja läksyhetket herättävät minussa naurua, kaihoa ja oivalluksia. Samalla saan muistutuksen siitä, että päättymätöntä uteliaisuutta ja vanhempien auktoriteettiaseman kyseenalaistamista kannattaa harrastaa edelleen – kuten myös lätäköissä pomppimista ja kelkkailua jyrkissä mäissä. Parhaan ystävän kanssa tietenkin.

Kuva sarjakuvasta: Bill Watterson: Lassi ja Leevi: Tykkään sinusta! Semic, 1991.

Heidi: Ronja ja Birk

Astrid Lindgrenin Ronja ryövärintytär oli lapsuuteni Se Kirja. Pelottava ryövärimetsä ja Ronjan seikkailut jaksoivat kiehtoa mielikuvitusta, mutta ilman Birkiä tarinassa ei olisi ollut samaa viehätystä. Ronja ja Birk tutustuvat Matiaksenlinnan katolla, jossa Ronjan tuntema ensikohtaamisen ilo muuttuu nopeasti raivoksi. Miten Birk uskaltaakin olla inhottava Borkaryöväri?

Lapset tapaavat sattumalta kerta toisensa jälkeen ja lopulta Ronjan on myönnettävä, että Birkissä on hyvätkin puolensa. Kahden kilpailevan ryövärisuvun vesat huomaavat ennen pitkää, ettei sukupolvia kestäneessä vihanpidossa ole mitään järkeä.

Pidin aina siitä, miten erilaisia Ronja ja Birk ovat ja miten he täydentävät toisiaan. Ronja on rämäpäinen ja näyttää avoimesti tunteensa, Birk on harkitsevaisempi. Mieleeni on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa lapset ovat joella uimassa ja joutuvat ajattarien jahtaamiksi. Kuolema on lähellä, mutta pelko hellittää, kun toinen on vierellä. Ronja ja Birk ovat vahvempia yhdessä kuin yksin eivätkä he tarvitse aina sanoja kertomaan, miten rakas ystävä on.

Kuva teoksesta: Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär. WSOY, 2015 (1981).

Kaisa: Onneli ja Anneli

Ensimmäisellä luokalla minulla oli kaksi parasta ystävää. Kolmen tytön leikit eivät aina sujuneet sopuisasti, vaan usein pohdittiin eroja. Minulla on tummat hiukset, ystäväni ovat vaaleita. Minulla on isoveli, ystävilläni pikkuveli ja pikkusisko. Yksi asui saman mutkan tekevän tien ”sisäkurvissa”, kaksi ”ulkokurvissa”. Erot ovat jääneet mieleeni paremmin kuin asiat, joissa olimme samanlaisia.

Marjatta Kurenniemen kirjoissa Onnelin ja Annelin ystävyys oli minusta lumoava. Toinen tytöistä on tumma, toinen vaalea. Toinen on perheensä ainoa lapsi, toisella on iso perhe. Eroista huolimatta tytöt ovat enimmäkseen yksimielisiä ja sopuisia. Kukapa ei olisi, jos saisi viettää koko kesän omassa talossa parhaan ystävän kanssa?

Kuva teoksesta: Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli 1,2 ja 3. WSOY, 1983.

Lotta: Viiru ja Pesonen

Totta vieköön, minulle kaikkien aikojen ystävykset ovat Viiru ja Pesonen. Sven Nordqvistin luoman omalaatuisen parivaljakon ystävyys lumoaa minut yhä edelleen. Viiru on nokkela ja erittäin vilkas kissa. Pesonen taas ajoittaiseen synkkyyteen taipuvainen ukko, jota naapurit pitävät hieman höpsähtäneenä.

Pieni Viiru-kissa päätyy laatikossa Pesosen luo naapurin rouvan huomattua Pesosen olevan yksinäinen. Viiru tuokin Pesosen elämään uudenlaista keveyttä. Pesosesta on mukava puhua jollekin, vaikka tämä osaakin vain naukua takaisin. Pesonen kuitenkin arvelee, että jos hän vain puhuu riittävästi niin ehkä kissakin oppii. Eräänä päivänä Viiru sitten puhkeaa puhumaan ja ilmaisee toiveensa raitahousuista, joista tuleekin sen tavaramerkki.

Viiru ja Pesonen elävät maalla oman näköistään elämää välittämättä liikaa muiden mutinoista. Lapsena minusta oli upeaa, että Viirun syntymäpäiviä vietettiin kolmesti vuodessa vain koska se on hauskaa. Syntymäpäivänä paistettava kerrospannukakku on jäänyt erityisesti mieleeni. Viirun ja Pesosen nokkela sanailu saa minut hymyilemään. Vaikka Viirun tempaukset välillä kiristävät Pesosen hermoja, heidän välinen luottamuksensa pysyy. Se saa aina oloni turvalliseksi ja toiveikkaaksi. Välillä voi vähän toilaillakin, tosiystävä jää silti rinnalle. Suuri Ystävyys antaa tilaa olla oma kokonainen itsensä.

Kuva teoksesta: Sven Nordqvist: Viiru puijaa Pesosta. Weilin + Göös, 1987.

Mira: Herra Huu ja Rimma

Aito ystävä ei mielestäni pyri vain korostamaan parhaita puoliasi, vaan suo kaikille piirteillesi niiden tarvitseman tilan. Tämän saa todeta Hannu Mäkelän kirjoissa myös Herra Huu, jonka pitkälle hiottu työura pelottelun ammattilaisena kokee kolauksen, kun hän ilmestyy säikyttelemään Rimma-nimistä lasta. Kummituskirjaan syventynyt Rimma on otettu, että juuri häntä näin pelotellaan, muttei itse onnistu kuitenkaan kavahtamaan Herra Huuta. Rimman aseistariisuva asenne paljastaakin pian, ettei pelottelu Huulle tarkemmin ajateltuna kovin mielekästä olekaan. On ollut tärkeää pitää isoisän vanhoja perinteitä ja ammattiylpeyttä yllä. Toisaalta pelottelutaipaleesta on muodostunut myös keino, jolla eksentrinen ja herkkä erakko ympäröivän maailman on pyrkinyt aikaisemmin kohtaamaan.

Liittolaisuus tarkoittaa myös taitoa tarjota ymmärrystä ja tukea. Rimmalla onkin kyky kohdata ainutlaatuinen ystävänsä varsin tunneälykkäästi. Tekemättä Herra Huun erityisyydestä sen suurempaa numeroa, hän kannustaa Herra Huuta riuskasti ottamaan haltuun monia oleellisia käytännöntaitoja. Eräänlaisena vastalahjana ja luottamuksenosoituksena Herra Huu kutsuu Rimman mukaan seikkailuihinsa, jotka ovat arjesta kaukana. Kun tosiystävyys sisältää lupauksen luottamuksesta, sitä vasten on myös turvallista todeta, ettei enää huvita yhtään tämä seikkailu, eikä jaksa enää myöskään kävellä, kuten Rimma rehellisesti ilmaisee.

Kun Herra Huu muuttaa ja tapaa ystävänsä Rimman pitkän erossaolon jälkeen, on jälleennäkeminen vähäeleinen, mutta tunteilla ladattu. Jos yksikään barometri tai seismografi voisi mitata ystävyyden voimakuutta, olisi Herra Huun ilmeettömille kasvoille nouseva vilpitön hymy omiaan elävöittämään näitä herkkiä asteikkoja ja paljastamaan jotain oleellista tosiystävyydestä.

Kuva teoksesta: Hannu Mäkelä: Herra Huu. Otava, 1973.

Päivi: Kurnu ja Loikka

Arnold Lobelin Kurnusta ja Loikasta kertovat kirjat ovat minulle ystäväkirjallisuutta sydämellisimmillään. Jokainen teos sisältää viisi lyhyttä kertomusta, jotka kertovat varsin inhimillisten sammakkokaverusten edesottamuksista. Ystävän kanssa hullutellaan ja iloitaan. Rohkaistaan kun on heikko hetki. Nauretaan yhdessä noloillekin sattumuksille, joita elämässä tulee eteen tuon tuosta.

Kurnu ja Loikka -kirjat samoin kuin muutkin Lobelin lastenkirjat ovat rakkaita niin minulle kuin omille jo aikuisille lapsilleni. Ellen olisi luovuttanut kirjoja esikoiselleni, kaivaisin ne esiin aina kun arki puristaa: kun to do -listat uuvuttavat, kun mikään vaate ei näytä päällä hyvältä tai kun hyvää tarkoittava teko johtaa vaan noloon tilanteeseen ja häpeään…

Kuva teoksesta: Arnold Lobel: Kurnu ja Loikka: Parhaat kaverit. WSOY, 1984.

Reetta: Bob, Pete ja Jupiter

3 etsivää -sarjan ystävykset Bob, Pete ja Jupiter herättivät aikoinaan mielenkiintoni, sillä heidän kaikkien toisistaan poikkeavia ominaisuuksia tarvittiin rikosten ja arvoitusten ratkaisemiseen. Useiden kirjoittajien ja Alfred Hichcockin nimellä julkaistujen nuortendekkarien vauhti ja viihdyttävyys vetosivat myös esiteiniin tyttöön.

Kaavamaisessa kirjallisuudessa harvemmin syvennytään hahmoihin syvälle, mutta Kolmen etsivän poikien erilaiset tavat toimia olivat joka kirjassa läsnä. Bob työskentelee kirjastossa ja kuvataan lukutoukkana, mutta hän on usein kolmikon rohkein. Lapsinäyttelijänä toiminut Jupiter on puolestaan päättelevän dekkarin perikuva ja ”toimiston aivot”. Pete on fyysisesti vahvin joukosta, mutta hänellä on herkkä puoli ja hän saattaa hermoilla uuden tilanteen edessä. Erilaisuudestaan huolimatta pojilla on kirjoissa hyvä yhteishenki.

Kuva teoksesta: Alfred Hitchcock: 3 etsivää ja Tulinen silmä. Gummerus, 1975 (1967).

Venla: Anna ja Diana

Annan ja Dianan läpi elämän kestävä ystävyys on antanut minulle lohtua, silloin kun kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet. L.M. Montgomeryn luomasta tarinasta on saanut uskoa siihen, että ystävyys voi kestää ja muuttua ihmisen kasvun mukana.

Lapsena ystävyys voi perustua siihen, kuka siinä naapurissa asuu tai kenen kanssa päädyt samalle luokalle. Miten opettavaista voi olla molemmille osapuolille, kun ystävä ei ole oma peilikuva. Omissa pilvilinnoissaan elelevän Annan ja maanläheisen Dianan ystävyydessä tärkeintä ei ole samanlaisuus vaan yhdessä tekeminen. Kaikki kommellukset ja niiden selvittely. Erityisesti mieleen on jäänyt kohta, jossa Anna juottaa Dianan humalaan kotiviinillä, jota tytöt luulevat vadelmamehuksi.

Kuva teoksesta: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. WSOY, 1991 (1920).

Artikkelin kokosi ja kirjoitti Lukemo-tiimin Lotta. Kirjamuistot ovat jokaisen itse kirjoittamia.